28.2.06

Kuukauden vierailut

Blogillani on ollut kävijälaskuri nyt kuukauden. Tai sellaiseksi sen lasken, kun kerran kuu vaihtuu nyt. Syytön minä siihen olen, että tässä kuussa on vain 28 päivää. Ekan kuukauden aikana kävijöitä on ollut 560-570.

Eniten minun blogillani ovat käyneet Outi, Jarmo, Sari ja Sakke. Säännöllisesti siellä olen tulkinnut käyvän Arton, Peterin, Hannan ja Teemun, joista kaksi jälkimmäistä tuovat käyntejä mualimalta luokseni. Turusta tulevia vierailijoita on tosi vaikea miettiä, kun suuri osa tulee utu-verkosta ja joku käy säännöllisesti Kaerlasta lukemassa mietoksiani.

Suurin osa satunnaisista kävijöistä tulee blogilleni joko Arton tai Esan blogin kautta, ehkä enemmän Arton kautta. Näiden kautta pelottavan suurella osalla kävijöistä on IP-osoitteena eduskunta.fi. Kaksi kertaa minun blogilleni on tultu Kuukkelin kautta ihan tarkoituksella, hakusanoina on ollut "tillukkaita" ja toisella kertaa oma nimeni. Yleensä Kuukkelista tulaan blogilleni, kun etsitään Ystävän laulun tai villasukka-laulun sanoja. Viime päivien aikana minun blogilleni on alettu tulla suoraan Jyväskylästä ja Göteborgista, mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuka tuolla on.

27.2.06

Löydetty: lunta ja lihaksia

Tulihan se talvi tännekin, sopivasti hiihtoloman päätyttyä. Tosin raumalaiset lapset saavat nauttia tästä viikosta kotonaan, mutta Laitilassa alkoi taas arki.

Minäkin sain eilen leiriltä kotiutuessa ahaa-elämyksen: hiihtämään! Äkkiä soitto isälle ja kaunis pyyntö laittaa sukseni hiihtokuntoon ja nostaa monot vintistä lämpiämään. Tänään töiden jälkeen hain sukset ja menin Rauman kaupungin ulkoilualueelle Lähdepellolle hiihtämään. Olikin ensimmäinen kerta elämässäni, kun olin hiihtämässä "oikealla" ladulla, tähän saakka olen aina hiihtänyt lähiasukkaiden kanssa ihan jalkapelillä aukipidettyä latua. Ja olihan tämä erilaista. Kunnon ladulla umpihankihiihtoon tottuneen on vaativaa muuttaa potkunsa oikeanlaisiksi. En ihan vielä saanut juonesta kiinni, mutta parempaa kohti. Kun nyt vaan lumet pysyisivät, että saisin palautettua mieleen. Tai sitten pitää käydä Uudenkaupungin hiihtoputkessa, jos oikein puraisee. Voisihan se olla ihan kiva tapa perjantaisin työviikon jälkeen mennä tunniksi-pariksi putkeen hiihtämään. Laitanpa mietintämyssyyn. Mutta latuun takaisin, kaikkein huiminta oli laskea elämänsä ensimmäinen lasku suksilla. Siis onhan ennenkin tullut laskettua, mutta luisto on ollut paljon huonompi ja latu niin pehmeäreunainen, että koko ajan on saanut jarrutella ja sittenkin pelätä, koska liukuu ladulta ulos. Mutta nyt saattoi antaa asennon painua alas ja antaa mennä vaan. Aivan uskomatonta.

Koska minulla ei ollut mitään käsitystä a) kuinka pitkiä matkoja olen tähän saakka hiihtänyt ja b) miten hiihto sujuu pari vuoden tauon jälkeen, aloitin varovasti. Mutta minusta ihan tyytyväinen saan olla, kun hyvin kirvesmiesmäiseen tyyliin hiihdin perinteistä pää kenossa 7,6 kilometriä nelisenkymmentä minuuttia. Siis mikään hääppöinen hiihtäjä en ole koskaan ollutkaan, mutta minusta se on hauskaa. Eka kieppi (2,8km) vei liki saman ajan kuin kaksi seuraavaa (2,8km ja 2,0km) yhteensä, kun ekan aikan piti koittaa saada juonesta kiinni ja palautella lihaksille mieleen, miten niiden pitikään liikkua sekä ohitella lapsosia milloin ylä- tai alamäessä taikka tasamaalla.

Ladulla löytyi sitten lihaksia. Allit meinasivat mennä hapoille ekassa, pitkässä nousussa ennenkuin kroppa muisti, miten työntö lähtee lantiosta. Mutta allien kipeytyminen naisella on aina hyvä asia, ne kun lerpsahtaa kuitenkin ennen 4-kymppiä. Latu oli matalampi, mihin olin tottunut (siis umpihankea matalmpi), joten sisäreidet kipeytyvät taatusti hyvästä venyttelystä huolimatta. Kun koko ajan sai jännittää jalkoja ihan uudella tavalla, että sukset pysyivät ladulla. Selkä- ja hartialihakset varmaan parkuvat huomenna tuskissaan, kun niissä kiertää kerrankin edes hiukan verta. Reppanat saavat happea.

Alkuperäinen kuva: http://ejournal.eduprojects.net/daf2/media/SAA2:n%20kansio/Talvi.jpg

23.2.06

Mummu, muistoja ja villalankoja

Ennenkuin mummu kuoli, hän piti vaarin, että minä ja Outi saamme hänen jälkeensä jäävät langat ja käsityötarpeet. Mummu huolehti, että kaikki varmasti tiesivät, että langat, puikot ja koukut ovat meille, kun toiset eivät käsitöitä harrasta. Viimeisenä kesänään mummu vielä siivosi äitimme kanssa käsityökaappinsa siistiksi. Viimeisenä syksynään mummu ei tainnut enää jaksaa marraskuussa syntyneelle Elinalle tehdä edes sukkaparia, neuleasusta puhumattakaan. Vanhat kädet olivat väsyneet.

Muistan pienenä, että mummun ja pappan luona kuului aina iltaisin rauhoittava helinä, kun mummu kädet viuhuen kutoi tillukkaita tai vanttuita jollekin viidestä lastenlapsistaan. Oli jännä katsoa, kun mummun kädet hiukan vain heiluivat ja sukkaa syntyi. Hiihtoloman aikana kolme serkusparvestamme oli saanut uudet sukat, niille kahdelle sukat oli tehty etukäteen. Vaikka samalla mummu teki meille ruuat, kävi kanssamme pulkkamäessä, tuli vahtimaan jääradalle, käytti meitä mamman luona... Olimme siis lapsina kaikki viisi mummun ja pappan luona koko hiihtoloman.

Meillä jokaisella oli aina mummun tekemiä villapaitoja ja villatakkeja. Muistatteko, kun pipoissa kuului olla sellainen julmetun kokoinen pallotupsu laella? Minulle ja siskolleni mummu kutoi joululahjaksi aivan mahtavat pipot niin muhkeilla tupsuilla, että kaikki olivat niistä kateellisia, jopa kuutoset kadehtivat minun, pienen ekaluokkalaisen tupsua talvella kasi-kasi. Ja arvatkaapas se väri? Ei, se ei räiskynyt neonväreissä, mutta kyllä se kirkkaan marjapuuronpinkki oli ;)

Neonväreistä muistamme aina mummun meille pienimmille (minä ja Outi) kutomat neonvihertävänkeltaiset villapaidat. Äiti ja isä laittoivat ne yllemme, kun menimme Puuhamaahan. Kuulemma meidät löysi helposti.

Lankakerien lopuista löytyi niin minun kuin Outinkin ensimmäisten nuttujen tähteet. Ja niiden kaikkein kauneimpien villatakkien. Ja niiden paitojen, joissa oli ihanat napit olalla ja reikiä mahan kohdalla (=pitsineuletta). Isojen tyttöjenkin langanloppuja löytyi: Sarin villatakki, joka oli niin loppu meille saapuessaan, ettei sitä saanut enää käyttää kuin kotona (isotkin olivat pitäneet väristä), Tainan neule, joka hänellä oli päällään siinä koulukuvassa, jossa kuului olla takatukka, siilitukka ja silmälasit litran limsapullon pohjaa suuremmat, Satun se neuletakki, joka ei koskaan sopinut mulle. Edellisenä kesänä se oli liian iso ja seuraavana jo liian pieni. Äitin pipo, mummun se ihan tavallinen violetti villajakku, jonka varmaan kaikki omasta väestä muistavat heti. Ja kymmeniä muita muistoja.

Onhan minun edelleen mummua ikävä. Mutta nämä langat olivat yllättävän kaunis kokemus. Olen onnellinen, että saan olla osa tätä sukupolvien jatkumoa.

21.2.06

Sumusuhrua

Meidän piti eilen ehtiä Ikeasta kotiin Veetin nukkuumaanmenoajaksi. Emme ehtineet. Lähdimme Vantaalta vasta tuntia ennen Veetin yöunia ja kaiken huipuksi Forssasta saakka ajoimme sellaisessa hernerokassa, etten muista koskaan moista nähneeni. Muun muassa Euran ohi ajoimme niin, ettemme kumpikaan Outin kanssa nähneet koko paikkaa. Minä muistan, että ylitimme jossain vaiheessa Huittisista päin tullessa juuri ennen Euran keskustaa olevan junaradan. Outi muistaa, että ylitimme alikulkutunnelin. Päättelimme, että olemme kaupungin ohi ajaneet noin neljääkymppiä, emmekä nähneet aivan tien varressa olevan kaupan valtavaa mainosvalopylvästä, koska sumu oli niin tiheää.

Sumu esiintyi selvästi pilvinä. Välillä oli aivan kirkasta ja näkyvyys vallan mainio, mutta aivan yhtäkkiä edessä saattoi taas olla kuin seinänä sumua. Eikä se esiintynyt kuten sumu yleensä. Sitä saattoi olla missä tahansa: aukealla tai metsässä, ylä- tai alamäessä, notkon pohjalla tai mäen huipulla, tiellä tai tien vieressä, auton yläpuolella tai tuulilasin alapuolella. Aivan uskomaton kokemus.

Outi ei arvannut lähteä ajamaan enää puolen yön jälkeen Luvialle yksin, vaan he jäivät pojan kanssa tähän yöksi. Veeti nukkui kuin pieni possu koko yön ja virkeänä jaksoi sitten aamulla jutella ja leikkiä (tosin parit tirsat piti ottaa, että jaksoi kukkua seiskasta puolillepäivin). Kuvat ovat aamupäivältä.

20.2.06

Hiihtoloman alkupäässä

Eikös sitä sanota, että miehiin ei voi luottaa? Kummipoika 2kk3vk todisti sen. Olemme nyt aamulla lähdössä Ikeaan, mutta tämäpä päättikin syödä keskellä yötä, että pääsemme liikkeelle puolitoista tuntia myöhemmin. Tai sitten miehiin on asennettu jo syntyessään shoppailunvälttelygeeni ;)

Vietin aivan äärettömän ihanan viikonlopun. Ensinnäkin perjantaina sain vihdoin kirjahyllyn olohuoneeseen. Yksi ovi tosin oli viallinen, kun siihen oli tehty vain yksi reikä ovenkahvaa varten. Pitää siis vielä kerta piipahtaa liikkeessä, mutta joka tapauksessa olen vihdoin päässyt eroon laatikoista (paitsi keittiön hylly on vielä virittämättä paikalleen ja keittokirjat ovat laatikossa, mutta se ei keittiönpöydän alla haittaa). Kirjahyllyn kuvassa lasiovesta heijastuu ikkunastani näkyvä Yhteislyseon lukio (tai joku sellainen sen nimi nykyään on).

Lauantaina sain vieraita Turusta. Oli todella ihanaa saada puhua omanikäisten ihmisten kanssa, varsinkin kun vieraat olivat vielä muutoinkin mieluisia. Toisen heistä olen tuntenut paremmin tai huonommin jo nelisen vuotta, toiseen olen tutustunut paremmin vasta viimeisen puolen vuoden sisällä ja jos olisimme pidempään asustelleet samalla paikkakunnalla, meistä olisi ehkä tullut jopa tulla ystäviä. Minusta ystävyys ei onnistu kenen kanssa tahansa. Hyvä kaveri voi olla vielä helpostikin, mutta ystävä vaatii jo enemmän. Nämä vieraat ovat sellaisia, joita harvemmin olen nähnyt yhtä aikaa, vaan yleensä aina erikseen. Nyt sain muutaman tunnin katsoa, millaisia he ovat vapaalla yhdessä ja eihän kahdesta mukavasta, ihanasta ja empaattisesta ihmisestä voikaan tulla muuta kuin aivan uskomattoman onnistunut pari.

Iltasella siirryin vieraideni kyydillä Turkuun. Idan ja Jarmon luona kokoontui vanhaa kaveriporukkaamme esilaskiaisen merkeissä. Lauantaina katselimme olympialaisia (enpä ollut näitä kisoja vielä katsonutkaan) ennen nukkumaanmenoa, sunnuntaina kävimme testamassa taidemuseon ympäristön pulkkamäet. Paras (eli jäisin) mäki oli pikkulastenkin suosiossa, mutta hyvin sinne joukkoon sopi. Kunhan oli varovainen aavistuksen vaahtosammutinta suurempien elävien esteiden kiertämisessä. Jäisessä mäessä kun vauhtia ei pahemmin saanut pysähtymään, niin liikkeelle lähtiessä saattoi vain toivoa, ettei kukaan lapsista juuri silloin satu juoksemaan rinteen poikki, kun itse oli laskemassa alas. Aika kevyesti sai pidellä liukurista kiinni, että olisi tarvittaessa saanut kaapattua elävän esteen syliinsä ettei satu mitään suurta vahinkoa. Aikuisen on tunnettava vastuunsa pulkkamäessäkin.

Oli mukava nähdä porukkaa pitkästä aikaa. Ellua ja Jussia olenkin tainnut viimeksi nähdä Idan ja Jarmon tupareissa alkusyksystä, Saken vuodenvaihteessa. Nyt meitä kyllä nauratti, että nythän me näemme alvariinsa, kahden viikon päästä Saken tupareissa ja siitä kahden viikon päästä mun tupareissa. Ja sitten voimmekin varmaan hiljalleen alkaa valmistautua joko Minnan tai Jennin ja Akin tupareihin. Ja koska tuparit sovitaan spostilla liki kaksi kuukautta etukäteen lähes koko porukalle sopivaksi, niissä näemme nyt joukosta puuttuneetkin.

15.2.06

Koulutuksen vajaavuus

Ajattelinpa kirjoitella oikein ylös asioita, joiden kohtaamiseen olen saanut eväitä koulutuksessa todella vähän. Ja jotka olen kohdannut viimeisen neljän kuukauden aikana satunnaisessa järjestyksessä ylöskirjoitettuina. Pieniäsuuria asioita, joihin suuri osa opettajista törmää työurallaan ja joihin ei ole annettu mitään kättä pidempää. Monessa muussa asiassa maalaisjärki riittäisi, mutta sitten on asioita, joissa järjestä ei ole yhtään mitään hyöytä. Järkikin nyt sanoo, että lasta pitää tukea ihmisyydessä kasvussaan ja tätä meille on tankattu muodossa jos toisessa pitkin koulutusta, samoin elinikäistä oppimista, mutta mitäs sitten kun...

1. Olet antanut oppilaalle kaksi varoitusta ja kolmannen jälkeen toteat, että nyt on otettava kotiin yhteyttä. Oppilaan käytös riistäytyy tällöin täysin käsistä ja hän lakkaa piittaamasta täysin komennoistasi, koska kotiin otetaan yhteyttä joka tapauksessa. Sitten kun tämä tilanne huipentuu siihen, että pieni oppilas lähtee luokasta ja sanoo menevänsä kotiin vetäessään kenkiä jalkaansa. Mitä tekisit?

2. Oppilas ei saa tahtoaan läpi. Et anna hänelle esim. vapautusta a-kirjaimen kirjoittamisesta vain koska hänestä kirjoittaminen on tylsää. Oppilas on erittäin pitkävihainen ja mököttää koko loppupäivän eikä tee mitään, ei hyvällä, ei pahalla. Vaikka kuinka koitat jutella, että mikäs nyt harmittaa (minun on ainakin vaikea uskoa että kirjaimen kirjoittaminen harmittaisi yksinään vielä neljännnenkin tunnin jälkeen). Mitä tekisit?

3. Otat lapsen kotiin useamman kerran yhteyttä, kun läksyt ovat koko ajan tekemättä. Kotoa vaan todetaan, että johan tuo on toisella luokalla, sen pitäisi jo osata ihan itse hoitaa omat kouluasiansa.

4. Todistusten kirjoittaminen. Mikä liikunnan osaaminen on kasin arvoista, mikä ysiä? Entä kuviksessa? Miten arvioidaan käyttäymistä? Ovatko mittarit absoluuttisia vai oppilaskohtaisia?

5. Oppilaan lähiomainen kuolee. Pienessä yhteisössä myös muut lapset kokevat kuoleman omanakin menetyksenä. Mitä teet?

6. Oppilas kyllä osaa lukea, mutta lukeminen on hhhhiidddaaasssttta. Lapsi ei ole luonnollisesti kauhean innostunut lukemisesta, eihän aikuinenkaan tykkää asiasta, jota ei osaa. Mutta miten lukutaitoa nopeutetaan, jos ei lukemalla harjoittelemalla?

7. Kodin ja koulun välisestä yhteistyöstä puhuttiin kovasti koulutuksen aikana, mutta se oli lähinnä toteamista, että sellaista on oltava. Ja sitten perään peloteltiin kauheilla vanhemmilla. Kyllähän niitäkin joukkoon varmasti sopii (minä en ole vielä tavannut), mutta pitääkö niillä oikein pelotella. Ja mitä se yhteistyö sitten käytännössä on?

8. Oppilaalle sattuu vahinko kesken koulupäivän. Koululaisilla ei enää ole vaihtovaatteita koulussa. Ja onhan se äärettömän noloa, jos toiset saisivat tietää. Mitä teet?

9. Lapset epäilevät yhden oppilaan lintsaavan. Opettaja tietää, ettei asia ole näin, samoin eräs oppilas, jolla on suuri hätä tästä väärinkäsityksestä. Et voi kuitenkaan oikein tarkkaan kertoa, miksi oppilas on poissa vaitiolovelvollisuutesi vuoksi. Mitä teet?

10. Joudut ottamaan lapsesta ikävän asian esille vanhempaintuokiossa. Esim. käytös, luokan kertaaminen, jokin lapsen ominaisuus... Vanhemmat kuitenkin voivat helposti ottaa asian kritiikkinä lastaan tai heidän omaa kasvatusmetodiaan kohtaan. Miten aloitat asian?

11. Yhdysluokkaopetus. Miten opetetaan yhtäaikaa esimerkiksi ykkösille g-kirjainta, kakkosille imperfektiä ja kolmosille sanaluokkia? Kantapää ja Siperia ovat jo onneksi opettaneet ja hiljalleen on yhä enemmän ideoita toteutukseen.

Nämä tuli nyt ensihätään mieleen. Mutta noita on tullut esille vaikka kuinka paljon ja joka päivä lisää. Elämä on jatkuvaa oppimista.

14.2.06

Minun ystäväni













Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus olen aikuinen
niin toivon että oppimasta koskaan lakkaa en.

Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää.
Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka,
joka saa minut hymyilemäään
Ota kädestä kiinni,
tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Alkuperäinen kuva: http://www.helsinki.fi/%7Esknurmi/images/suukko.jpg

13.2.06

Elämän päitä

Vuoden 2004 marraskuulta saakka olen saanut kohdata paljon elämän päitä, alkuja ja loppuja. Olen kohdannut myös elämän sisällä alkuja ja loppuja. Mitä niistä on jäänyt käteen?

Olen ainakin oppinut ottamaan paljon paremmin vastaan elämän sellaisena kuin se on. Ja annetuilla eväillä eteenpäin. Vaikka elämä ei aina menisikään niinkuin sen olin ajatellut menevän, voin olla kiitollinen, että ylipäätänsä elän ja olen terve (mitä nyt syntymä-hullu). En enää murehdi lainkaan niin paljoa tulevaa, koska en voi tietää, mitä ennen odottamaani tapahtuu. Ehkä voisin sanoa, että tavoitteista on tullut toiveita. Ei niin, ettenkö edelleen pyrkisi tavoitteisiini, mutta maailmani ei pahemmin horju, vaikka en niitä saavuttaisikaan. Otan vain suunnitelman b/c/d../ö käyttöön.

Viimeisen 15 kuukauden aikana olen haudannut läheisiäni, kantanut huolta sairaista läheisistäni, tukenut ystäviä heidän läheistensä kuollessa/sairastaessa, saanut olla mukana kahden lapsen kasteessa, elää mukana vielä useamman odotusaikaa ja vauvavaihetta sekä todistaa läheltä kahden minulle rakkaan ihmisen solmimassa avioliittoaan. Olen saattanut opintoni päätökseen, siirtynyt työelämään, muuttanut paikkakuntaa, irtautunut rajusti (vähän pakosta) opiskeluaikaisista harrastuksista ja ihmisistä. Olen kohdannut oman ruumiini rajat.

Nämä ovat selkiinnyttäneet minun maailmankuvaani ja arvojani. Nyt minä tiedän, mikä minulle on arvokasta tässä maailmassa. Minä uskon ihmisten olevan tasa-arvoisia ja kaikki erilaisia. Minä uskon, että voin omilla valinnoillani vaikuttaa muiden ihmisten ja maailman hyvinvointiin. Vaikka minun tekoni ovat vain pisara meressä, pienistä puroista kasvaa suuri virta. Minä uskon pienen ihmisen oikeuteen elää terveenä, osata lukea ja saada rakastaa. Minä uskon hyvän lopulta voittavan. Minä uskon, että joku päivä ihmiset vielä oppivat sopimaan erimielisyyksistään puhumalla. Tuskin saan sitä päivää nähdä, tuskin lapsenikaan, mutta vielä joskus, minä uskon niin.

Mutta hämmentävintä minulle on ollut, miten suuren muutoksen tämä kaikki onkaan saanut aikaan minussa. En ole koskaan pitänyt itseäni minään järin henkevänä ihmisenä, mutta kaikki tapahtuneet ovat saaneet minut pohtimaan asiaa uudelta kannalta. Ovatko asiat sitten olleet liian suuria ihmisen järjellä käsittää ja ihmisen sydämellä ymmärtää vai mistä kaikki johtuu, sitä en osaa sanoa. Mutta kun puhutaan etsikkoajasta, minä olen elänyt sitä tähän astisen elämäni myllertäväisimmän vuoden aikana. Minä olen löytänyt kiitollisuuden siitä, että saan elää juuri tätä elämää, eikä tätä kiitollisuutta voi osoittaa ihmiselle.

11.2.06

Lakimietintöjä

Eduskunta on nyt päättämässä tärkeistä, ihmisiä ja ihmisyyttä koskevista laeista. Sanonpa minäkin täällä sanaseni asian tiimoilta.

Olen Hannan kanssa sinänsä samaa mieltä, että on vaikea ymmärtää, miten hedelmöityslaki tai seksinostolaki olisivat sosialidemokraatille enemmän omantunnon asia kuin varallisuusvero. Mutta Hannaa vähemmän ehdottomana ihmisenä voin ymmärtää asian (hyväksyminen ja ymmärtäminen on eri asia, huomaa se, lukija). Myös sos.dem. ryhmästä ja puolueesta löytyy hartaita uskovaisia ja melko arvokonservatiivisia ihmisiä ja mitä muuta voimme odottaakaan 6-kymppisiltä. He ovat oman aikansa tuloksia, kuten me omamme.

Seksipalvelujen kriminalisoimisessa olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei myymistä saa kriminalisoida. Silloin homma painuu kokonaan maan alle (sillä en usko, että seksipalvelut häviävät minnekään kriminalisoidaan se tai ei) ja alamaailmassa ihmiskauppa kukoistaa. Nyt myyjä voi tulla ilmoittamaan poliisille parituksesta (jos nyt sattuu pääsemään liikkumaan niin vapaasti, että pääsisi poliisille saakka), mutta jos hänen tekonsa muuttuu rangaistavaksi, hänestä tulee lainsuojaton ja se suurin ongelma pääsee kasvamaan. Voin vain ihmetellä, kuka kansanedustaja haluaa omatunnolleen 15-vuotiaan nuoren elämän. Sillä ihmiskauppiaat tuovat näitäkin Suomeen ja muualle läntiseen Eurooppaan myymään ruumistaan. Ja jos tällainen nuori ei voi ottaa poliisiin yhteyttä, koska on rikkonut lakia myymällä itseään, niin onko se tosiaan se suurin rikos? Eikös suuremman loukkauksen ihmisyyttä kohtaan ole tehnyt 1. ihmiskauppias, 2. parittaja ja 3. lapseensekaantuja, joka on ostanut seksipalveluja alaikäiseltä? Mielenkiintoinen, aivan tavallinen romaani asiaa sivuten on Leena Lehtolaisen Rivo Satakieli. Kannattaa lukea, jos olet epävarma kannastasi. Asiaa käsitellään kirjassa niin poliisin, naisen kuin alan ammattilaisenkin näkökulmasta.

Sitten on tämä maailman naurettavin selitys sille, miksi seksin ostoa ei saisi kriminalisoida: pitäähän miehen päästä purkamaan paineet. Hei haloo! Ensinnäkin seksuaalisuus ei ole vain miehinen ominaisuus. Toisekseen seksipalveluita tarjoavat niin miehet kuin naisetkin (tosin enemmistö on naisia), samoin niitä ostavat ovat molempia sukupuolia (tosin enemmistö on miehiä). Kolmannekseen on aivan järkyttävää, että jollain vielä nyky-Suomessa on näin järisyttävän patriarkaalisia käsityksiä siitä, että miehellä on oikeus käyttää naisen ruumista hyväkseen itselleen hyvänolon tuottamiseksi. Minun korvaani tuollainen kuulostaa maailman huonoimmalle selitykselle, miksi selittäjä on raiskannut.

Hedelmöityshoitolaista. Minusta laissa pitäisi antaa oikeus hedelmöityshoitoihin kaikille seksuaaliseen suuntautumiseen ja perhemuotoon katsomatta. Jos itse olisin kansanedustaja, minun olisi vaikea elää sen asian kanssa, että minä olisin kieltänyt joltain ihmiseltä äitiyden omien ennakkoluulojeni vuoksi. Kyllä nämä hedelmällisyysklinikat syynäävät todella tarkkaan hoitoihin hakeutuvat läpi, kuka tahansa ei niitä hoitoja saa. Minusta edustajat voivat jättää nämä päätökset sopivuudesta vanhemmuuteen lääketieteen ammattilaisille. Miten kukaan voi päättää toisen sopivuudesta vanhemmuuteen tapaamatta edes tätä? Kyllä se on ennakkoluuloisuutta ja ihmisten stereotypisoimista.

7.2.06

Viisi kummallisuutta

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Tutuille lienee suunnilleen maailman helpoin asia uskoa, että mulla on omituisia tapoja. Ja joko tartutan niitä myös muihin tai sitten kuuluun pöhköpää-sukuun, kuten tuosta kummipoikani (serkun poika) 3-vuotis kuvasta voi päätellä.

1. Puhun sukulaisistani etunimillä ja paljon. Puolet tutuistani on jo luopunut ajatuksesta, että koskaan oppisi hahmottamaan kenestä puhun kulloinkin ja kuinka monta sisarrusta minulla onkaan. Moni on luullut, että meidän perheessä olisi sisarruksia 3-6, vaikka meitä on vain me kaksi ja ne loput ovat serkkujamme tai niiden miehiä (tai Outin mies) tai niiden lapsia (tai Outin ja Markon lapsi).

2. Vaikka muuten olisi sekaista, kirjahyllyn on oltava ojennuksessa. Jos kirjahylly on sekaisin ja kaikki muu tip-top, koko asunto on minusta aivan sekaisin. Ja auta armias, jos otat kirjan sieltä hyllystä ja menet laittamaan sen väärään paikkaan, minä meinaan revetä nahoistani, kunnes pääsen siirtämään sen paikalleen. Siis kirjojen kuuluu olla korkeusjärjestyksessä ja kirjan selän on oltava tasan hyllynreunan tasalla ja jämptissä rivissä ja saman tyylilajin kirjat omilla hyllyillään: lasten kirjat oikeat romaanit, hömppäromaanit, tietokirjat, nuortenkirjat, alan kirjat, oppikirjat... Älä siis sekaannu kirjahyllyyni jos et osaa laittaa kirjoja takaisin paikoilleen ;)

3. Kun tulen kotiin, on aivan ensimmäiseksi mentävä vessaan. Kiitos varhaisen kuivaksi oppimiseni päähäni on iskostunut, että aina sisälle tullessa kuuluu mennä pisulle. Olen saanut tämän ehdollistumisen rajoittumaan kotioveen, mutta silloin on todella mentävä. Vaikka olisi juuri käynyt vessassa. Tai saati jos en ole käynyt, meinaa vahinko tulla jo siinä kohtaa kun kaivan vasta avaimia kassista esiin.

4. Nenä. Nenä on aivan vastustamaton uloke ihmisessä. Jos ihminen on minulle tärkeä, haluaisin töötätä häntä nenästä. Tai nenuttaa (eli hieroa neniä vastakkain puolelta toiselle). Nenuttaminen on se hellittely, jonka Outin käsken usein antaa Veetille ja Tainan Pekalle ja Elinalle. Moinen taipumus lie peräisin äitiltämme, joka on minun nenustani murjonut ihmeellisen: siitä päältä kun painaa, se rusto on jakaantunut kahtia ja painuu molemmin puolin nenäluuta. (Siinäpähän nyt ihmettelet, mitä tarkoitan, et kuitenkaan kehtaa kysyä kun nähdään ;) Onneksi olen oppinut tätäkin piirrettäni piilottelemaan, koska kukaan tervejärkinen aikuinen ihminen ei ymmärtäisi, kun nipistäisin hellästi häntä nenästä tai nenuttaisin yhtäkkiä hellittelynpuuskassani.

5. Kukkani. Olen aivan hirvittävän tarkka siitä, miten kukkiani kohdellaan ja hoidetaan. Vettä joka viides päivä, paitsi rahapuulle joka kymmenes, saintpaulioille joka neljäs. Tuolle kukalle alakautta, toiselle kuuluu antaa yläkautta ja kolmannelle joka toinen kerta ylhäältä, joka toinen alhaalta. Tuolle tätä lannoitetta aina silloin ja silloin, tälle tuota lannoitetta juuri tällöin ja sille vain vettä. Sydän verta vuotaen jätän ne vain äärimmäisen pakon edessä toisille hoitoon. Ja jos niitä onnistuu vahingoittamaan, tulen ensin vihaiseksi ja sitten hyvin, hyvin surulliseksi. Tai jos ne alkavat kukkia vieraalla, tulen mustasukkaiseksi. Kehtaavatkin, mokomat, toisille esittää parastaan.

Hmm. Näitä kun lukee, alan jo epäillä, että olen hiukan neuroottinen. Olenko minä näin outo? Ei, en ole. Olen oudompi.

Nyt haastan mukaan Jarmon ja Saken (kun muita tuttujani ei ole enää vapaariistana haasteelle) sekä haastan Outin, Ericin, Sarin ja Jennin aloittamaan bloginsa pitämisen paljastamalla omat kummallisuutensa (kun kuitenkin joku noista maitoaa). Teidät on haastettu meemiin!

3.2.06

Perjantaista perjantain kautta perjantaihin


Mitä niille muille viikonpäiville oikein tapahtuu? Aina on perjantai ja sitä ihmettelee, että sitä ja tätä meidän piti tehdä tällä viikolla lasten kanssa, mutta emme ehtineet. Aloitteleva opettaja on välillä ihmeissään luotsatessaan kolmea luokkaa yhtä aikaa tiedon poluilla.

Olemme koittaneet sopia yhteistä aikaa kaveriporukkamme kanssa, että saisimme tupareita kasaan. Nyt taitaa olla vihdoin minun tupareilleni ja Saken tupareille ajat sovittuna. Tuskaa se lähes tuotti, mutta kun ekat on kuukauden päästä ja toiset puolentoista, saimme tehtyä riittävän ajoissa kalenterivaraukset toisille. Uskomatonta aikuistumista, kun ei enää tahdo löytyä yhteistä aikaa millään. Sakke jo päivitteli työssäkäyvien ja/tai seurustelevien kavereidemme alituista viikonloppukiireisyyttä. Jenni vastasikin nopeasti, että onneksi meillä ei ole vielä lapsia. Minä hengessäni mietin, miten kiireinen olisinkaan, jos vielä seurustelisin, kun jo työssäkäynti tuntuu vievän kaiken aikani.

Olen tällä viikolla myös herännyt ihmettelemään, mitä ihmettä tekisin kesällä. Opettajan työaikavapaita päiviähän tunnetusti riittää kesässä. Toisaalta kuulostaa ihan houkuttelevalta olla kymmenen viikkoa tekemättä mitään (tietty seuraavalle vuodelle pitää tehdä opetussuunnitelma, pohtia tavoitteita ja toteutusta ja niihin menee yllättävästi aikaa), mutta toisaalta se on aivan tajuttoman pitkä aika. Eräs ystäväni jo vinkkasi, että kansainväliset työleirit olisivat ihan fiksu tapa kuluttaa aikaa niin, ettei se kuitenkaan mene hukkaan. Ei hullumpi idea, mutta saas nähdä, uskallanko lähteä.

Olen tällä viikolla tutustunut paikalliseen kirjastoon ajan kanssa. Hiukan huvittikin, miten TYYssä on iskostunut asenteita takaraivoon: ensimmäisenä totesin tyytyväisenä, että taloon ja talossa on esteetön kulku. Sisään tullessa ulko-ovella on tosin kynnys, mutta sen aiheuttamia ongelmia kompensoi automaattisesti avautuvat ovet. Sisätiloissa minusta näkövammaiset olisi voitu ottaa paremmin huomioon väreissä, kontrasteissa ja pintamateriaaleissa, mutta muille kirjasto vaikutti esteettömältä. Lisäksi heti sisään tullessa kulkuporttien pielessä istuu vahtimestari, tai mikä lie, valmiina auttamaan tarvittaessa. Hänen lisäkseen löysin ainakin kolmesta paikasta kirjastohenkilökunnan palvelupisteitä. Pisteet uudelle kirjastotalolle.

Sakke pohtii blogillaan, mikä tekisi elämästä oleellisesti paremman. Miettimisen arvoinen kysymys. En osaa sanoa, tekisikö se elämästä parempaa (itseasiassa tekisi), mutta sen ainakin tiedän, mikä ensimmäisenä tuli mieleen, mitä elämästäni puuttuu. On tylsää, kun minua ei koskaan odota kotiin mikään muu kuin tiskit, pyykit ja siivous. Eikä niitäkään viitsisi millään tehdä, kun ei kukaan ole näkemässä vaikka kuinka possuilisin. Minä kaipaan elämääni elämäni miestä ja perhettä, mitä sitä kiertelemään. Olisi ihanaa saada kaivata ja rakastaa ja olla kaivattu ja rakastettu. Ehkä voisi olla kivaa, jos raha-asioista ei tarvitsisi miettiä ja maailma olisi täydellinen ja riidaton, mutta tuo yksi asia vaikuttaisi minun elämääni enemmän. Loppujen lopuksi ihminen tarvitsee myös ei-kivaa osaakseen arvostaa sitä hyvää, mitä on saanut.

Asensin laskurin tänne. On sangen mielenkiintoista katsoa, mistä ihmiset tulevat blogilleni. Suomisen Esa on liittänyt minut linkkilistalleen ilmeisesti ihan äskettäin, ainakin piikki käynneissä viittaisi siihen. Moinen asettaa pieniä paineita sisällöllisesti, pitäisikö välillä jaksaa kirjoittaa poliittisestikin. Mutta taidan jatkaa vanhaan malliin: kirjoitan, mitä mieli näppäimistölle tiputtelee. Joskus omia asioita, josku muita pohdintoja, joskus politiikkaa. Että saatte, reppanat, edelleen minut koko paketissa.

Nyt on taas aika keskittyä rentoutumiseen. Työviikon jälkeen on joka viikko todella väsynyt ja perjantaina uni korjaa jo hyvissä ajoin. Itseasiassa ilta kuluu siinä, kun koittaa pysytellä hereillä, kunne kello on niin paljon, että kehtaa mennä nukkumaan. Siis yleensä yhdeksältä. Viikolla jaksaa pidempään, mutta perjantaina ja lauantaina patja ja peitto kutsuvat syliinsä ajoissa, suorastaan nolostuttavan ajoissa. Hyvää viikonloppua!