31.3.06

Kevään merkkejä

Joutsenet ovat saapuneet, kuulin ne tänään töistä lähteissä. Aamulla Turussa kuulin lokit, talitiaiset ovat piiskuttaneet jo jokusen viikon aamuisin auton laseja skrapatessani.

Liukurit ja pulkat jäivät viime viikolla pois välituntileikeistä. Nyt alkaisivat kurahousut ja kumisaappaat olla tarpeen. Yhdelläkin oppilaalla kastui tänään kolmet sukat. Lisäksi kurikset suojaisivat luokkaa hajuhaitoilta. Kun ajattelet, että lumen alla on ollut kuukausia puolimädäntynyttä ruohoa ja lehtiä ja nyt ne kaikki tulevat farkun lahkeiden taitteissa sisälle sulamaan... Välillä aina epäilen, onko joku tullut suoraan sikalan lieteaumasta luokkaan, sen verran sakeaa ilma on.

Koulumme on rinteessä ja nyt rinteestä valuu sulamisvedet vielä maltillisina puroina alas. Mutta kunhan hiukan kuluu aikaa, nämä purot vielä kasvavat ja seuraavaksi oppilaat kai viettävät välitunnit kurarapakoissa. Mielenkiinnolla odotan, millaisia kevätflunssia sitten onkaan vuorossa.

Perustimme muuten koulullemme blogin. Lapset ovat innoissaan ja moni uhkasi viikonlopun aikana tai sen jälkeen muistaa minua netitettävällä tavaralla. Kävimme keskustelua siitä, millaista tekstiä nettiin sopii kirjoittaa ja mitä ei saa itsestään tai kaveristaan kertoa. Toivottavasti intoa riittää alkuinnostuksen jälkeenkin.

Kuva: http://www.teuva.fi/maisema/dk02/cygcyg10303.jpg

28.3.06

Pluikasta

Aamulla kun heräsin, katselin, että on tullut näköjään markää räntää maahan ja satanut vettä päälle. Olisi pitänyt ensin pestä silmät ja vasta sitten katsoa. Onneksi kuitenkin epäilin, että voi olla paikotellen liukasta ja lähdin ajoissa liikkeelle.

Kun menin ulos, päättelin, että oli satanut alijäähtynyttä vettä. Mutta kun lähdin liikkeelle skrapattuani auto-parkaani jääkuoren alta esiin, totesin, että kyllä se nyt on ihan vaan vettä. Se kun ei jäätynyt lainkaan tuulilasiin liikkeessä. Siis satoi plussan puolella olevaa vettä, vaikka niin maa kuin ilmakin oli pakkasen puolella. Satanut vesi sitten oli luonnollisesti jäätynyt kylmään maahan makaamaan jäädessään.

Työmatkaan meni liki 25 minuuttia normaalia kauemmin. Onneksi olen yleensä koululla 15 minuuttia ennen koulun alkua, niin en myöhästynyt. Vaikka matkalla kyllä ajattelin, että myöhästymisestä viis, kunhan tiellä pysyn. Pahimmillaan matkaa taitoin metsäisillä pätkillä pitkäänkin 30-35 km/h, keskimääräisen matkanopeuden jäädessä koko matkalla neljään kymppiin. Hassuinta matkalla oli, että viimeiset 4 kilometriä ajoin taksin takana ja minä olisin ajanut lujempaa kuin tämä teidemme huimapäiden edustaja. Lapset kyllä kertoivat, ettei heidän taksikuskinsa ollut ajanut lainkaan yhtä hiljaa...

Huonommin kävi kaverilleni. Hän matkaa työmatkansa linja-autolla ja hänen kyytipelinsä oli tipahtanut tiellä kuulemma kävelyvauhdista. Uudehko, korkea linja-auto kun kipsahtaa kyljelleen, menee kuulemma ikkunat rikki ja tulee paikat kipeiksi. Puolen tunnin päästä tuli seuraava linja-auto samaan suuntaan ja luiskahti tieltä samassa kohdassa. Tiettävästi kummassakaan autossa kukaan ei loukkaantunut vakavasti. Mutta lopputuloksena iso osa autojen matkustajista on sairaslomalla jonkun päivän.

27.3.06

Näppäimistösota


Koitin googlata näppäimistön kuvaa. Siis piirrosta, jossa on kaikki näppäimet ja niiden merkit/nimet. Uskomatonta, ei yhtään löytynyt! Nyt siis laitan oman tuotokseni tänne kaikkien saataville. Saa käyttää, jos tarvitset, en pidä copy-rightia itselläni.

Mutta jos tällainen onneton tunari koittaa vääntää näppäimistön kuvaa, se ei osaa käyttää kuin Windowsin Paintia. Ja se on muuten hidas ja kädetön ohjelma.

22.3.06

Oppikirjatuskaa

Voi hirmu! Olen selannut läpi eri kustantajien kirjaluetteloja ja koittanut valita ensi vuodelle oppikirjoja. Ensi vuonna kouluumme tuleva jätti-ekaluokka pistää koko pakan sekaisin, kun kaikki mahdollinen pulpeteista alkaen loppuu kesken.

Kolmelta eri kustantajalta olen nyt löytänyt yhdeksän erilaista aapista ja niihin vielä eri versiot uusille ja vanhoille tekstauskirjaimille. Nyt olen päätynyt Hauska matka -aapiseen. Joka tapauksessa ensi vuoden jälkeen 2. luokan lukukirjat ovat niin loppu, ettei niistä enää ole mihinkään, joten samalla voi vaihtaa koko aapissarjaa, varsinkin kun kustantaja tarjoaa opemateriaalit ilmaiseksi kirjasarjan vaihtajalle. Matematiikassa pitäydyn vanhassa, tutussa Laskutaidossa. Se kun toimii hyvin yhdysluokassa ja samaa ei voi tietää uudesta sarjasta. Vielä pitäisi keksiä, mitä ihmettä teen yllin ja uskonnon kanssa, kun niissä ykköset ja kakkoset käyvät molemmat ensi vuonna ykkösen kurssia. Ja kummastakaan ei tällä hetkellä ole _mitään_ kirjaa. 20 tai 40 luku-oppikirjaa 38 oppilaan koulun kirjabudjetista on huikea määrä. Saa musiikinkirjaunelmat odottaa seuraavaa syksyä. Jolloin kyseiselle jätti-ikäluokalle pitää hommata kaikki kakkosen oppikirjat, kun mikään vanha ei riitä. Eli unelma saa odottaa tämän jättiryhmän siirtymistä yläasteelle. Eihän siihen ole enää kuin kuusi vuotta...

19.3.06

Sinua, sinua rakastan...

Tarkoitan siis ystäviäni. Turun opiskeluaikojeni pitkäaikaisin, rakkain ja alkuperäinen kaveriporukka tuli tarkistamaan, minne tämä likka on itsensä johkaannuttanut. Kokoonnuimme Raumalle jo hyvissä ajoin, kävelimme Vanhassa Raumassa (jota toiset virheellisesti kutsuivat vanhaksi kaupungiksi) ja jutustelimme. Hämmästyttävästi keittiööni sopi kahdeksan ihmistä yhtäaikaa ruokapöydän ääreen ja vielä ruuat pöydälle. Oliko ahdasta? No oli, mutta sopu antoi tilaa. Jarmo-paralla oli huonoin paikka, kun tuolien loppuessa hän istui oviaukossa nojatuolissa ja ihmiset pomppivat hänen ylitseen. Jussille lupaani pullavanukas (pullamössönäkin tunnettu) näytti kelpaavan hyvin koko porukalle jälkiruokana. Ja olihan se hyvää, vaikka itse sanonkin.

Yöllä riemastutimme naapureitani laulamalla ja juttelemalla läpi yön. Ihan hiljaa kyllä, sen totesimme Idan kanssa, kun kävimme hakemassa patjat häkkivarastosta. Käytävään saakka ei kuulunut mitään, joten voi päätellä, ettei olohuoneessa olevasta porukasta kuulunut mitään muihin asuntoihin, varsinkin kun olohuoneeni ei ole kenenkään seinänaapuri. Jossain vaiheessa yöllä saimme ihastella vihreitä revontulia Rauman pohjoisella taivaalla.

Tulipahan samalla sovittua muutama seuraavakin kokoontumisajo. Toukokuun viikonloput näyttävät uhkaavasti täyttyvän, kun sovimme sinne Ellun ja Jussin häiden lisäksi Tallinnan matkan sekä Jennin ja Akin tuparit, vaikkeivät nämä itse olleetkaan paikalla päättämässä tupariensa päivämäärästä. Taitaa siis Rauman ja Helsingin väli tulla tutuksi toukokuussa. Tämän kuun tupariryysiksen ja toukokuun tapahtumakasauman välissä on ihan kiva, että välissä on leppoisampi huhtikuu. Kesälle tuli keksittyä ainakin kolme erilaista tapaamisideaa.

On vielä hieman hassua, että tapaamisista pitää sopia. Ettei se enää onnistukaan niin, että soitetaan ja sovitaan joku ilta, kun nähdään. Sitä se aikuisuus kai sitten on, että enää viikonloput ovat omaa aikaa. Ja kun olemme tottuneet olemaan yhdessä, ei sitä osaa eikä haluakaan lopettaa vain siksi, että muutetaan eri paikkakunnille. Ehkä nyt tulee tavallaan oltua tiiviimminkin yhdessä ja yhteydessä, kun tämä on vielä niin uutta ja outoa, jokaisella on enemmän tai vähemmän joku kriisi asian tiimoilta. Kuten tuoreimmassa Tylkkärissä kirjoitettiin, quarter-life crisis. Mutta ei ystävistä pidä erota heppoisin perustein, sillä he ovat kultaa kallimpia.

Ida, Jarmo, Johannes, Minna, Sakke, Ellu ja Jussi. Kiitos mukavasta viikonlopusta!

12.3.06

Vieraita

Ensimmäinen erä muutossa auttaneita ehti vihdoin eilen luokseni, kun kaksi entistä työkaveriani Olkiluodon vuosilta tuli tänne. Oli todella mukavaa nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa ja kerrankin ihan rauhassa.

Puheenaiheet vaihtelivat kaikkialla maan ja taivaan välillä. Totta kai tuli puhuttua Luodonkin juttuja, pojat kun ovat sinne menossa tänäkin vuonna. Koskaan töissä ei ole ehtinyt puhua asioista henkiseltä ja emotionaaliselta puolelta ja oli todella mukava huomata, että samalla tavalla pojat olivat asian kokeneet kuin minäkin: vuosihuollot on se juttu, miksi sinne vuosi toisensa jälkeen hinkuaa. Kun et lainkaan tiedä, mitä työpäivä tuo tullessaan ja se, kun vastuusi työssä ja toisista kasvaa vuosi vuodelta. Ja että työporukka on se, jota talven mittaan tulee ikävä. Mikko ja Lauri sanoivat samaa, mitä Jaakko jo aiemmin viikolla ja mitä viime kesänä moni porukkaamme ihmetteli: ihan omituista, etten minä enää olekaan mukana. Kiva huomata, että minä olen heille ollut osa kesän tuloa, kuten he ovat olleet minulle.

Puhuimme myös opiskelusta. Etenkin siitä, miten se vie kaikki mehut. Kaiken se ottaa... Meillä kaikilla kolmella on ollut hieman erilainen ajankäyttötapa opiskeluaikana, mutta yhtäkaikki jokaiselta se tuntuu vievän 24/7. Ja jokainen ihmettelee, missä välissä sitä sosiaalista elämää ehtisi olla.

Paljon asioita ehdimme puhua. Vuosien saatossa olemme tulleet hyvinkin tutuiksi eikä mikään aihe ole kielletty. Mutta eipä töissä ole koskaan ehtinyt puhua rauhassa kuten nyt. Ja ilman niitä korvia, jotka eivät siihen keskusteluun kuulu. Kerrankin sai jutella ihan rauhassa.

Jaa, miten tuo kuva tähän liittyy? No, se oli jääkaappini ovessa ja pojat totesivat: "Tuosta jäbästä tulee taiteilija, kun jo tuossa iässä saa tuollaisia enkeleitä paperille." Ihan vaan Veetin flunssaisen äitin mielen piristykseksi piti pistää.

9.3.06

Kun mikään ei riitä

UPM ilmoitti eilen historiansa suurimmista irtisanomisista. Yhtiö, joka tuotti viime vuonna voittoa verojen ja kertaluonteisten erien jälkeen 261 miljoonaa euroa. Tarkennukseksi niille, jotka vieläkin elävät markkamaailmassa: 1 550 000 000 markkaa. Siis pyöreästi maaseudulta sadan neliömetrin kohtuukuntoisia omakotitaloja 2600 kappaletta. Siis aivan järkyttävän paljon.

Mutta tämä ei riitä. Eihän voitto ole osakketta kohti viime vuodelta kuin 750 000 euroa, seitsemän omakotitaloa. Tämä ei riitä amerikkalaisille miljönäärimummoille, joiden käsiin UPM:n omistus lie valumassa, kuten kaikki muukin entinen suomalainen teollisuus. Nämä miljonäärimummot vaativat lisää liksaa ja heille se annettakoon, viis niistä kolmesta tuhannesta suomalaisesta, jotka menettävät työnsä.

Voikkaan tehdas suljetaan. Déjà-vu. UPM:n Rauman paperitehdas suljettiin muistaakseni 1991. Ja melko pian irtisanomisten jälkeen UPM ilmoitti, että kaupunkiin rakennetaan uusi paperitehdas. Työtön väki huokaisi helpotuksesta, totta kai vanhat otetaan takaisin, ei tarvitse niin perehdyttää uusiin koneisiin. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tehtaaseen otettiin pääasiassa nuoria, muualta tulleita työtekijöitä, joille ei tarvinnut maksaa kokemuslisiä. Rauman työttömyysprosentti huiteli pitkään 20 prosentissa. Voi olla, että tässä on asiavirheitä, mutta näin asiat jäivät minun lapsenmieleeni. Rauman kaupungin työttymyysprosentti alkaa vasta nyt toipua noista 15 vuoden takaisista tapahtumista luonnollisen poistuman kautta: väki alkaa eläköityä.

Isäni oli tuossa joukossa, joka ei saanut töitä. Ja kun niitä työttömiä oli seudulla niin paljon, ei työttömät saaneet edes niitä pikku-pätkiä. Minä muistan sen koko perheen surun sinä päivänä, kun isä tuli viimeisen kerran töistä kotiin. Minä muistan sen turhautumisen, kun työkkäristä tarjottiiin ei-oota. Muistan, kuinka isä ensimmäisen vuoden itku silmässä kirjoitti siihen työkkärin lappuun joka kuukausi noin 27 kertaa sanan "työtön". Jos ei sitä ennen ole asiaa tajunnut, niin viimeistään sitä yhtä sanaa kirjoittaessa se kyllä hahmottuu. Edelleen koen, että sen lapun täyttötapa oli epäinhimillinen ja lannistava. Isä sai töitä keväällä 1998 sanomalehti Uudesta Ajasta ja isästä tuli taas onnellinen.

Isä, kuten ei moni muukaan isä, ei suostunut lähtemään Rauman seudulta muualle töihin. Edes äitillä oli täällä töitä. Ja perhe oli täällä. Minä luulen, ettei isä olisi jaksanut ja kestänyt työttömyyttä ilman perhettä ja varsinkaan ilman meitä tyttöjään. Ja meistä oli ihan mukavaa, kun aina tiesi koulusta kotiin tullessa, että ainakin toinen vanhemmista on kotona. Meille lapsille ei onneksi sälytetty rahahuolia, joita varmasti oli. Opimme sen, ette tuhlata passaa ja aina pitää miettiä, tarvinko tätä. Mutta en koe jääneeni mitään olennaista paitsi. Ja me saimme rakkautta aineellisen sijaan.

Jos joku väittää, ettei työttömyys ole myös inhimillinen tragedia, hän on väärässä. Jos joku väittää, ettei työttömyys kosketa koko perhettä, hän on väärässä. Jos joku väittää, että työttömyyden voi unohtaa, hän on väärässä. Minä en _koskaan_ unohda, millaista tuskaa isä koki. Eikä sitä tule unohtamaan myöskään ne lapset, joiden äidit ja isät nyt jäävät työttömäksi.

Voikkaalaiset, otan osaa.

8.3.06

Naistenpäivänä

Nesrin Can-Kurtakko on kirjoittanut hyvän kolumnin tämän päivän UP-Demariin feminismistä. Erityisesti mieltäni lämmitti kolumnin kolmannen jakson alku: "Naisen euro on yhä 80 senttiä. Kyllä me nuoretkin naiset haluamme hilata sen täyteen euroon! Mutta me haluamme tehdä sen yhdessä miesten kanssa. Haluamme tehdä asiat sekaporukalla, emme erillisissä nais- tai mieslinnakkeissa. Noiden vanhojen raja-aitojen purkamisessa haluamme olla aloitteellisia." Juuri näin. Can-Kurtakko on ymmärtääkseni mukana myös naisliiton toiminnassa, johon minä en ole suostunut koskemaan pitkällä tikullakaan juuri tämän sukupuolijaottelun vuoksi. Minä en halua tulla luokitelluksi tietyllä tavalla ajattelevaksi ja tietyllä tapaa toimivaksi jonkin minun itseni valitsemattoman ominaisuuden vuoksi. Samasta syystä en kuulu Demarinuoriin.

Siinä vaiheessa, kun miehetkin ovat aidosti tervetulleita ajamaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, voin harkita naisliittoon liittymistä. Tosin siinä vaiheessa Demarinaiset-nimitys on jo harhaanjohtava. Tai jos avarakatseiset naiset joukolla rynnivät Demarinaisiin tavoitteenaan raju asennemuutos, mieluusti olen siinä mukana. Sillä minä uskon, että miehissäkin on monen monituista feministiä, sana vain on Suomessa tulkittu vauhkoksi ikäneidoksi, joka on sitä mieltä, että kaikki maailman miehet ovat pelkkä riesa (kuka sitten pelastaa hämpeiltä, jos ei mies?) (vrt. Hanna Isbom 28.11.2005). Ilman miehiä ei olisi naisia. Ilman miehiä ei olisi mahdollista saavuttaa koskaan tasa-arvoa. Mies voi olla feministi siinä missä nainenkin ja ajaa sukupuolten välille yhdenvertaista kohtelua: tasapuolinen palkkaus, tasapuolisuus työsuhteissa (nuorten naisten pätkätyöt), tasapuolisuus vanhemmuuden kustannuksien jakamisessa, tasapuolisuus vanhempainvapaissa molempien vanhempien välille...

Miksi edelleen johtavaan asemaan nousevan naisen ääni mataloituu? Miksi edelleen johtavassa asemassa oleva nainen pukeutuu maskuliinisesti? En siis tarkoita kravattia ja pukua, vaan niukan asiallista vaatetusta, yleensä melko hillityin värein ja vähin koruin. Miksi naisministeri ei saisi pukeutua röyhelöihin ja kukkamekkoon, jos niissä parhaiten viihtyy? Miksi naisen on miehistyttävä pärjätäkseen? Miksi itkemistä pidetään heikkoutena ja vain naisille sallittuna? (vrt. Arto J. Virtanen 7.3.2006)

Kyllä, minäkin odotan, että Suomen (mies-)pääministerillä on feministi-merkki rintapielessään.

Alkuperäinen kuva: http://yliopistolainen.helsinki.fi/yol97_11/kuvat/tasaarvo.gif

Tervehdyksiä

Alkuviikosta tämä ope vietti syntymäpäiväänsä. Aika ihanaa oli. Lapset lauloivat onnittelulaulun opettajalleen ja myöhemmin välitunnilla kaikki yläluokkalaisetkin kävivät onnittelemassa kädestä pitäen. Oman luokan oppilaista osa askarteli äkkiä kortin opelleen ja suurin osa kävi halaamassa opeaan. Olin otettu.

Illalla tuli juuri paikkakunnalle muuttanut kaverini vielä synttärikahveelle. Oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Ja on mukavaa tietää, että täälläkin on joku tuttu, en ole enää ihan yksin täällä.

2.3.06

Onnenpipanoita

Tulin töistä kotiin. Ovisuussa odotti sellainen pitkulainen, paksu kirjekuori, jossa oli sydän. -Oii, kuka menee naimisiin? oli ensimmäinen ajatukseni.

Ellu ja Jussi, onnea! Olen tätä jo odottanut, kuten varmaan toisetkin. Te vaan kuulutte yhteen ja sillä selvä.

1.3.06

Ikävä

Se tulee hiljalleen. Kutkuttelee sydänalassa. Kaihertaa masussa. Saa ajatukset harhailemaan. Se on tuttu tunne jokaiselle. Toiset ovat sitä kokeneet enemmän, toiset vähemmän. Mutta koskaan siihen ei totu ja aina se on yhtä kurjaa. Se on ikävä.

Käväisin tänään Turussa. TYYllä minulla oli Universtasin hallituksen kokous. Näin pitkästä aikaa ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt paljon aikaa viime vuosina ja erityisesti viime vuonna. Jo menomatkalla sen tajusin, miten kovasti kaipaankaan kaikkia kavereitani ja ystäviäni. Päästyäni paikalle, näin Markuksen ja sydämessä läikähti: tuttu, minulle tärkeä ihminen! Kohta näin Kimmon, Merjan ja Ericin, sitten vielä Katjan ja Nikon. Voi sitä onnentunnetta: rakkaita ihmisiä!

Kokouksen jälkeen jutustelin hetken Mikan ja Saaran kanssa. Katjaa rutistin ihan vain siksi, että oli niin ihana nähdä pitkästä aikaa. Tässä kohtaa Katja edusti minulle kaikkia niitä ihmisiä, joita pitkästä aikaa näin. Itkettikin ikävästä. Eric ehti hetkeksi teelle Aurinkoiseen, vaikka hänen olisikin pitänyt lukea tentiin. Kiitos Eric siitä.

Ikävä on nyt vielä suurempi, mutta toisaalta se on aika hienoa. Eihän ihmisiä voi olla ikävä, jos ei niistä välitä. Nämä ihmiset osaavat sanoa juuri ne oikeat sanat, joista tiedän, että minustakin välitetään, vaikka juuri mitään ei sanotakaan. Haluaisin halata teitä kaikkia ja kertoa, miten paljon te minulle merkitsette, kun en ole tainnut koskaan sitä sanoa.

Kotimatkalla pyyhin silmäkulmasta pari kyyneltä.

Alkuperäinen kuva: http://www.suunnitteluhuonepulp.fi/img/sisustus/juliste52.jpg