31.7.06

Kumman näköinen

Kaikki ovat varmaan joskus tavanneet kaupassa konsulentin? Ihmisen, joka maistattaa uusia tuotteita ja on osana myynninedistamistä. Tänään törmäsin Valion konsulenttiin, joka melkein heti minulle totesi: "Olek sää Soili flikoi?" No, minä oitis tivaamaan, että kukas minut nyt tunnisti ja tätini vanhaksi yhtiökumppaniksi hän paljastui. Mutta sain taas kerran kuulla, että olen äitini näköinen.

Siskoni kanssa olemme joskus ihmetelleet, miten meitä voidaan sanoa samannäköisiksi, jos minä olen aivan äitin ja Outi isän näköinen. Äkkiseltään osaan sanoa isältä perityksi vain silmieni värin ja hymykuopat, vaikka yhden sukupolven yli tulleita piirteitä sitten jo löytyykin. Mutta kasvoiltani olen selkeästi Jalonen. Kun katson äitiäni, näen itseni viisikymppisenä. Kymmenen vuotta sitten katsoin äitin ja minun rippikuvia rinnakkain ja olin hyvin hämmentynyt. Kun katsoin kumpaa kuvaa tahansa, näin omat kasvoni. Ja kun nykyään katson äitin kuvia meidän pikkulapsiajalta, näen taas omat kasvoni.

Uuden pienen ihmisen tullessa maailmaan ensimmäisenä kaikki ovat tivaamassa, kumman näköinen vauva on. Lankomies jossain vaiheessa jo taisi hiukan asiaan kyllästyä ja piloillaan vastasi utelijoille, että on se kumman näköinen. Mutta onko se sitten niin kivaa olla aivan äitinsä tai isänsä kuva?

Kuvassa on kahden serkkuni lapset, molemmilla on tyttö ja poika. Toisella tyttö on äitinsä, poika isänsä toisinto, toisella taas periytyminen on ennemmin päinvastoin. Kolmannen serkun vanhempi poika on äitinsä näköinen (ainakin minusta), nuoremmasta en osaa vielä sanoa. Veetillä on toisaalta paljon outimaisia eleitä ja piirteitä, mutta toisaalta isääkään ei tarvitse miettiä.

29.7.06

Halaus-pohdintaa

Miksi toisia ihmisiä on helppo halata ja toisia ei kehtaa millään? Miksi lähes kaikkien ihmisten halaus on helppo ottaa vastaan, mutta toisten halauksen kokee kiusalliseksi? Ajatus tuli mieleen, kun tänään ovikello ja puhelin soivat yhtäaikaa. Linjan toisessa päässä oli ihminen, jota aina haluaisin halata, mutta en sitä tee ja oven toisella puolella ihminen, jonka halaus on ollut kiusallinen.

Lapsia on aina helppo halia ja useimmat lapsetkin halaavat herkästi, jos vain aikuiseen luottavat. Useimpia aikuisiakin on helppo halia. Mutta tosiaan joskus sitä törmää ihmisiin, joiden halausta ei millään haluaisi saada ja yleensä nämä ihmiset ovat niitä, jotka halaavat herkästi. Ja se on kamalaa, jos mikä, jos joutuu pelkäämään ihmistä siksi, että tämä voi vaikka halata.

Ja sitten ovat ne ihmiset, jotka ovat aivan äärettömän rakkaita ja tärkeitä. Joita ei edes itse kunnolla tajua, miksi he ovat niin tärkeitä. Yleensä näitä ihmisiä on vaikein halata. Minulla on pari hyvää kaveria, joita haluaisin halata joka kerta, mutta en koskaan kehtaa, kun ei ole ollut tapana. Vaikka toisaalta epäilen, että jos näitä halaisin, tunne olisi sama kuin yhden hyvän kaverini kanssa, jonka kanssa halauksessa sydämet sanovat ne sanat, joihin ei enää verbaliikka riitä.

Oma lukunsa ovat ihmiset, joita rakastaa enemmän kuin mitään muuta. Minulle äiti, isä, sisko perheineen, serkut, heidän lapsensa ja pappa. Heitä ei edes voi halata aina kun halatuttaa. Sille rakkauden määrälle ei ole olemassa riittävästi halausta. Myöskään rakkaimpia ystäviä ja kavereita ei voi halata riittävästi. Halaus heidän kanssaan on eheyttävää ja ystävyyttä entisestään vahvistavaa.

Mutta aina pitää muistaa, että on ihmisiä, jotka eivät halauksesta perusta. Siksi ei sitä halia arvaa aloittaakaan. Ainakaan minä. Vaikka näkeehän sen silmistä, kun toinen toivoisi halausta, mutta ei sitä kuitenkaan kehtaa.

Halaus sinulle, jota en kehtaa halata. Ja halaus teille muillekin elämäni rakkaimmille ihmisille.

Kuva: http://www.ee.surrey.ac.uk/Personal/L.Wood/received/rescuing-hug/

Ja aiheesta lisää Sakella sekä Jarmolla.

26.7.06

Iltarasteilla

Kävimme kaverini kanssa suunnistamassa. Paikalle tultuani epäilin, että nyt tulin turhan pro-paikkaan, kun kaikilla muilla oli oikeat suunnistusvermeet piikkareineen päällä ja itse olin missä lie verkkapöksyissä, lenkkareissa ja pitkähihaisessa.

Pari rastia meni, ennenkuin pääsimme yhteisymmärrykseen, miten kumpikin suunnistaa. Vuororastein menimme. Tai siis ei Villen suunnistuksissa mitään vikaa ollut, mutta välillä olin itse pihalla kuin lumiukko ja Villen ohjeistus kuulosti taas minun korvaani enemmän kettuilulta kuin opastamiselta. Siis ihan vaan kommunikaatio-ongelmia. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: kaikki rastit löytyivät, viimeisille jo minäkin sain rutiinia.

Ai miksi kompassin kuva? No siksi, että ilman sitäkin selvisimme oikein hyvin metsästä ulos. Tosin ilman Villeä olisin siellä vieläkin etsimässä rasteja.

Ps. Kotiin tullessa kohtasin ranskalaisen autopaikkanaapurini. Hän oli palaamassa Ranskaan, mutta hänen kaverinsa oli tulossa samaan asuntoon. Tämä mies puhui jopa edellistä heikompaakin englantia. Mutta aina minulle hyvänäköiset ranskalaismiehet autopaikkanaapureiksi kelpaavat ;)

Kuva: http://www.pykala.fi/valmennuskurssit/kompassi.jpg

25.7.06

Pilvessä

Sattuipa niin, että Raumalla, Pitsiviikon alussa kaksi lomatunnelmissa olevaa opettajaa kohtasi. Siinä illan hämärtyessä opettajaneitoset tajusivat olevansa aivan pilvessä... Ei, emme me Jennin kanssa mitään pahoja tehneet, kunhan tuli pilvi kaupunkiin. Tai sitten se oli merisumua, sillä usva oli hahtuvina sekä tuuli. Mutta sakeaa se oli ja se oli aivan kaikkialla, maasta alkaen.

Jenni siis kävi täällä. Oli ihanaa viettää aikaa hänen kanssaan. Jenni onkin ainoa ystäväni, jolla lomat ovat antaneet tänä kesänä myöden tulla tänne. Vaikka vähänpä muilla on lomia vielä ollutkaan. Kävimme katselemassa Pitsiviikon käsityönäyttelyitä, tutustumassa Olkiluodon uuteen vierailukeskukseen (suosittelen) ja tänään aamulla seurasimme vielä Rauman giälisen murrenäytelmän. Ajattelin, että sen päälle Jenni on jo sitä mieltä, että minä puhun hyvinkin suomea.

Illalla vielä piipahdin äitin synttäreillä. Veetikin siellä esitteli uutta hammastaan ja näytti, miten hän jo osaa ihan itse nousta tukea vasten seisomaan. Äiti täytti taas 25 vuotta, olisikohan ollut jo viimeinen kerta.

23.7.06

Mihin ihminen pystyy?

Kukaan ei varmasti unohda, miltä tuntui kuulla tsunamista 26.12.2004. Tai erityisesti siitä, kun uhriluvut kasvoivat ja kasvoivat ja kasvoivat... Tämä tapahtuma on palannut monelle mieleen nyt, kun Indonesiassa on vyörynyt uusi tsunami, tosin tällä kertaa uhriluvut ovat onneksi huomattavasti pienemmät. Kuka muistaa, mitä tapahtui 26.12.2003? Silloin maa järisi Bamissa ja tuhosi kokonaisen hiekkakivestä rakennetun kaupungin. Et varmasti ole myöskään unohtanut, mitä tapahtui Beslanissa 2004 tai miksi 11.9.2001 jäin historiankirjoihin? Tai mitä tapahtui viime syksynä New Olreansissa tai Utön edustalla syksyllä 1994...

Nämä kaikki tapahtumat ovat kauheita. Ne kaikki saavat ihmiset miettimään, miksi näin pahoja asioita pitää tapahtua. Mutta näillä tapahtumilla on iso ero. Toiset niistä ovat ihmisen itse aiheuttamia. Mutta toiset niistä on aiheuttanut se, joka on ihmistä suurempi, jonka armoilla täällä lopulta olemme. Nimittäin luonto.

Aloin pohtia tätä aihetta Katrin maailmantuskasta lukiessani. Noista kaikista kauheuksista pahimmalta minusta tuntuivat ja tuntuvat edelleen Beslanin koulukaappaus ja WTC:n tuhoaminen. Miksi ihminen on niin paha, että se haluaa tuhota niin monen muunkin ihmisen elämän? Erityisen pahalta siksi tuntui Beslan, siellää kun tuhottiin lasten elämiä. Joko niin, että lapsia kuoli tai että näille jäi pysyvä trauma. Ne lapset näkivät liikaa ihmisen pahuutta. New Orleans oli minusta ajan kysymys. Onhan se nyt typerää rakentaa kaupunki meren alle. Toivottavasti Alankomaissa viisastuivat myös ja koittavat jatkossa rakentaa merenpinnan yläpuolelle.

Mutta vähänpä ihminen voi silloin, kun luonto päättää jotain. Jos maa päättää järkkyä, emme me voi kuin ottaa sen vastaan, mitä eteen tulee. Ihminen ei voi sille mitään. Toivon, että edes joku havahtui tuossa kohtaa siihen, että luonnon armoilla täällä ollaan. On totta, että ihminen on aiheuttanut kasvihuoneilmiön, mutta entä jos se onkin luonnon keino koittaa tuhota syöpäläinen? Pahaisia rikkahippusia me olemme kaikki.

Suuren tsunamin ja Bamin maanjäristyksen jälkeen olin surullinen, mutta en ahdistunut. En ahdistunut, koska näin, että tämä se maailmanjärjestys onkin. Surullinen olin, koska niin monen piti kuolla tai menettää läheisensä, mutta kuitenkin toivoin, että joku ihminen havahtuisi siihen, että me emme maailmaa hallitse ja alkaisi kunnioittaa luontoa ja ympäristöä aiempaa enemmän.

Älä unohda, että olet vain rikkahippunen!

Kuva: http://static.flickr.com/48/127885617_4f7ff21f33_m.jpg

22.7.06

Lopun alkua

Se alkaa sitten olla siinä. Loma nimittäin. Onhan sitä vielä laskutavasta riippuen 2-3 viikkoa jäljellä, mutta kyllä minun alkaa ajatukseni olla jo koulussa. Jenni eilen soitteli ja oli lohdullista kuulla, että en ole ainut ope, jonka loma alkaa olla ohi.

Hassua, että tavallisilla ihmisillä tässä vaiheessa alkaa olla loma puolessa välissä. Siis silloin kun lomaa on parisen viikkoa jäljellä. Ja meistä tuntuu, että loma on jo ohi. Molemmat miettivät jo syksyn vanhempainiltoja ja opetusta ja oppilaiden ongelmia ja...

En huomannut kysyä, jännittäkö Jenniä. Minua jännittää meinaan aivan hirvittävästi. Saanko lapset oppimaan lukemaan? Miten opetetaan käymään koulua? Miten selviän epätasapainossa olevasta yhdysluokasta? Ja ottavatko uudet pikkuoppilaat minut omaksi opettajakseen? Ihan normaaleja jännitystiloja varmaan, varsinkin aloittelevalle opelle. Mutta ei ole kiva nähdä painajaisia, että niin aapiset kuin pulpetitikin ovat saapumatta. Ihan varma en ole, kumpi olisi pahempaa: ei olisi antaa ekaluokkalaisille ensimmäisenä päivänä aapisia vai että vain puolelle oppilaista olisi pulpetit.

Ne aapiset.

Kuva: http://www.saunalahti.fi/werkko/tarha/koulu.jpg

21.7.06

Opiskelijan toimeentulo

Suomen eri opiskelijajärjestöt liittyivät keväällä yhteiseen rintamaan tavoittenaan saada opintotuen opintoraha-osuuden nousemaan 15%. Kuulostaa paljolta, mutta kun ottaa huomioon, että opintoraha on noussut korkeakouluopiskelijoille viimeksi vuonna 1992 ( ja laskenut vuonna 1995) ja toisen asteen opiskelijoille vuonna 1994, tavoite on kohtuullinen. Vai luuletko, että maitolitra maksoi vuonna 1992 3 markkaa 20 penniä? En tiedä mitä maksoi, mutta en muista edes viimeisenä vuotena markka-aikaan maksaneeni tuota hintaa maidosta. Eli opiskelijajärjestöt tavoittelevat vain inflaation suuruista tasokorotusta ja sen jälkeen opintorahan suuruuden sitomista indeksiin.

Kauhean paljoa opiskelijoiden tavoite ei ole medioissa näkynyt. Eli hirvittävän suureen ääneen ei mikään puolue ole tarttunut asiaan. Epäilen, että erityisesti poliittisten opiskelijajärjestöjen ja SYL:n edustajat kyllä tekevät kaikkensa, että joku ottaisi opintorahan sydämen asiakseen ja sosioekonomiseti heikoimman väestöryhmän asioita edes koitettaisiin laittaa kuntoon. Sillä kenellekään muulle ei sanota, että ota velkaa elääksesi. Vain opiskelijalta tätä voidaan edellyttää.

No nyt sitten Akavan alainen yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoiden Akavan opiskelijavaltuuskunta AOVA on alkanut tämän päälle vaatimaan tuolorajojen nostamista 20 %. Kiva-kiva, ajattelee työssäkäyvä opiskelija. Mutta harvalle opiskelijalle riittää töitä opintojen oheen ja tällainen tulorajojen nosto vain kasvattaisi tuloeroja. Miksi ihmeessä AOVAn pitää poiketa yhteisestä linjasta ja alkaa soolo-vaatia jotain muutakin? Eikä yksi tavoite kerrallaan olisi riittävästi?

Kulttuuriministeri Tanja Saarela heti tarttui tähän syötiin. "Voikunkivajuttuhetipitäätämätehdä,minäenainakaanvastusta," hehkutti ministeri oitis. Täh!? Mihin ministeri unohti omankin puolueensa opiskelijajärjestön tavoitteen, jonka puolesta hän ei ole sanonut juuri mitään?

SDP:n varapuheenjohtaja Pia Viitaselle tämä tuntui olevan yhtä suuri herneen nenään kiskaisu kuin itsellenikin. Tosin Viitanen kritisoi enemmän Saarelan työskentelyä ja minä tapaa, jolla ministeri reagoi erilaisiin tavoitteisiin. Viitasen mukaan Saarela voisi panostaa huomattavasti enemmän paperityöhön ministeriössä, sillä tällä hetkellä eduskunta joutuu tekemään Saarelan töitä ja tekemään keskustelunavauksia ministeri Saarelan sektorista.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä opiskelijan toimeentulossa eniten mättää? Tiedän, että suurin osa alkaa olla jo ei-opiskelijoita, jotka täällä käyvät, mutta en usko, että te muutkaan olette vielä unohtaneet. Kommentoikaa, keskustelkaa!

Jk. Kun opiskelin, olin työssäkäyvä opiskelija. En voinut nostaa läheskään aina opintotukea tulorajojen ylittymisen vuoksi. Mutta minulle jäi kuitenkin työssä käymällä enemmän rahaa käteen elämiseen kuin pelkällä opintorahalla, opintotuen asumislisällä ja opintolainalla. Minusta tulorajat olivat ihan riittävät.


Kuva: http://www.digitoday.fi/tiedostot/folder_1/cmsth3_XYpkcvjM.jpg

Sinä lähdit pois...

Ei, ei sentään mitään niin vakavaa kuin tuossa Ultra Bran laulussa. Mutta luottokaverini täältä Raumalta lähti sitten kohti uusia seikkailuja. Ensin pieni ulkomaanmatka kavereidensa kanssa ja sitten töihin ja syksyllä uusia tuulia haistelemaan.

Haikeaa. On ollut niin kiva, kun on tiennyt, että jos tuntuu tosi tyhmältä, voi aina soittaa toiselle ja sopia kahvitteluista. Tai mennä jädelle kuumana päivänä. Tai mitä vaan. Voinhan edelleen soittaa -ja varmasti soitankin- kaiken maailman tunnelmiani, mutta ei se ole sama kuin kasvotusten jutella. Hän on ollut minulle pehmeä lasku tänne muutossa. Ainoa ennestään tuttu kaveri, joka on täällä ollut lähes koko täällä asumiseni ajan. Mutta aika aikaa kutakin.

Hyvää matkaa!

Kuvan copyright Jaakko Nurmela

19.7.06

Lävet ummessa

Jatkoimme isän kanssa tänään siitä, mihin eilen jäimme. Viimein oli niin ikkuna kuin uusi ovikin paikoillaan. Sitten viimeisen ikkunan asennuksemme on tullut asennusruuveja, joiden avulla saa leikittyä karmit tarkalleen suoraan. Ennen ikkuna vain kiilattiin paikoilleen, mutta nyt ne ruuvattiin pitkillä ja jykevillä ruuveilla ja näillä ruuveilla vielä saattoi hienosäätääkin. Kätevää!

Hiljalleen alkaa sahanpurut tulla ulos keuhkoista ja voin taas ajatella mennä auttamaan isää. Nyt remontti siis jatkuu keittiön puolella. Vanhoja keittiökalusteita on enää tiskipöytä ja -kaappi, kaikki muu on kannettu ulos. Vanhat kipsilevyt seiniltä alas ja uusien asennus. Vanha lattia aluslevyineen pois ja uusi tilalle. Sitten voi hiljalleen alkaa miettimään uusien kaappien, kaakeleiden ja tapettien asennusta. Siis hommaa riittää.

18.7.06

Repimistä ja raastamista

Isää taas auttelin remontissa. Tällä kertaa saimme aikaan suuren-suuren reiän seinään. Revimme seinistä irti vaikka mitä. Ikkunan irrotimme ensimmäisenä ja seuraavaksi saivat tehdä töitä niin sirkkeli (vai mikä ihmeen pyörösaha sitten onkaan) ja moottorisaha (kai tämä sentään on saanut pitää nimensä?). Oviaukko seinään ja ikkuna-aukkoa pidemmälle. Tiesitkö, että seinässä on ulkoverhoilu, tervapaperi, pahvi, puuverhoilu, sahanpurut, huokolevy, puuverhoilu ja pinkopanhvi ennen varsinaista huonetilaa? Katkaistut pystysoirot piti tukea, kun aika pitkä pätkä päätyä jäi ilman pystytukea. Pitkä vaakapalkki tueksi ja sitten olikin jo ilta. Huomenna jatkamme ikkunan ja oven asentamisella, sitten alkaakin itse keittiöremontti.

Talo on 1950-luvun alussa rakennettu ns. rintamamiestyypin talo. Eristeenä on käytetty sahanpurua ja sitähän riitti! Pelkäsimme, että purua tulee sitten harjalta saakka, mutta onneksi kerrosten väliin oli laitettu pieni poikkipuu hidastamaan yläpuolisen purumassan valumista. Mutta löytyihän sieltä purujen joukosta pieni yllätyskin: vanha yskänlääkepullo. Etiketti annosteluohjeineen ja sisällyksineenkin oli tallella.

17.7.06

Apua, mitä nyt kuuluu tehdä!?

Olin kaverini kanssa autoajelulla Raumalla. Molempien huomio kiinnittyi samanaikaisesti pieneen lapseen, joka taapersi suojatiellä nukenrattaita lykkien. Silmät haravoivat ympäristöä: missä on se aikuinen, joka on lapsen kanssa? Ei näkynyt yhtään. Pikkuihminen Suomi-bodyssaan ja vaipoissaan taapersi pitkin suojatietä, niinkuin kaikki olisi hyvin.

Pysäytimme auton. Vastaantulijakin pysähtyi. Menin pikkulapsen luo ja koitin jutella pienelle. "Tun-tun," vastasi lapsi. Kuten lapsen koostakin saatoin jo arvata, lapsi ei vielä osannut puhua. Onneksi lapsi ymmärsi puhetta ja maanittelin lasta kotiaan kohti kyselemällä, missä on äiti. Lapsi käänsi suuntansa ja lähti kävelemään toisen tien poikki suoraan kohti erästä porttia. Pari kertaa meinasi määränpää unohtua, mutta sama kysymys palautti lapsen mieleen, minne pitää mennä. Kohta pihassa näkyikin mies, joka kovasti kurkki pensaiden alle ja huomasi sitten lapsen. Isä kiitteli kovasti ja oli todella huojentuneen oloinen ja myös säikähtynyt tajutessaan, miten pitkälle lapsi oli ehtinyt. Isä sanoi vain käyneensä vessassa ja pihassa sentään olleen muitakin aikuisia (taloyhtiön piha).

Minä ehdin jo huolestua siinä lasta taluttaessani, että löytyykö vanhemmat. Jos ei löydy, mitä sitten pitää tehdä? Varmaan olisimme soittaneet poliisille, kun eihän sitä nyt toisen lasta voi kotiinsakaan viedä. Muutakaan kohdetta en olisi keksinyt, johon pieni lapsi toimittaa. Mutta entä jos olisin löytänyt lapsen vanhemmat pahasti päihtyneinä, olisinko pienen, noin puolitoista vuotiaan lapsen jättänyt heidän huostaansa, jos minulla olisi ollut syytä epäillä, että lapsesta huolehtiminen unohtuu toisenkin kerran? Olisin tainnut silloinkin soittaa poliisille. Itseasiassa jälkimmäistä vaihtoehtoa pelkäsin enemmän. On ikävää olla se ihminen, joka toimittaa sosiaalityöntekijän perheen kotiin ensimmäistä kertaa.

Toisaalta nyt tiedän myös, että jos työssäni huomaan lapsen kotiolojen olevan huonot, pystyn tekemään virka- ja kansalaisvelvollisuuteni mukaisesti. Minullahan on ilmoitusvelvollisuus, jos huomaan lapsen olevan oloissa, jossa lapsen ei kuulu olla. Jos en tee ilmoitusta, se on varoitukseen johtava virkavirhe.

Mutta mitä ovat olot, joissa lapsen ei pitäisi olla? Onko se ilmoitettava, jos lapsen vaatteiden puhtaudesta ja ehjyydestä ei huolehdita? Entä jos lapsi ei tiedä, milloin paita on oikein päin? Mitä jos kotona ei huolehdita lapsenperustaidoista ja -tiedoista, kuten kellon lukemisesta ja oman sukunimen tietämisestä? Lapsi saa kuitenkin riittävästi ruokaa ja varmasti rakkauttakin, enkä usko päihde- tai mielenterveysongelmiakaan olevan. Mitäköhän tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä?

Ei ole aina kivaa olla aikuinen.

Kuvan lapsi ei liity aiheeseen.

Kuva: http://toiminto.com/mari/unto/taapero2.jpg

16.7.06

Terassihommia

Isä on rakentanut koti-kotona terassia talon päähän. Se on äitin ja isän pitkäaikainen haave: oma kesäkeittiö. Nyt terassi alkaa olla valmis; tiistaina enää laitamme viimeisen kattolevyn paikoilleen ja muun remontin valmistuttua muutaman lattialankun paikoilleen.

Tähän saakka isä on tehnyt hommia työpäivän jälkeen tai viikonloppuisi, mutta nyt hän pääsi täysipäiväiseksi remontoijaksi seuraavaksi neljäksi viikoksi lakisääteisensä myötä. Toki tekevälle sattuu, eikä täysin kolhuitta ole selvitty, mutta nyt kun alkaa pahin olla ohi, voi todeta, että pelästyksellä taidettiin selvitä koko hommasta. Sillä keittiössä ei voi enää tippua mistään, korkaintaan tiputtaa jotain varpailleen tai astua jonkin päälle.

Terassin jälkeen vuorossa on keittiöremppa. Projekti jatkuu sillä, että terassille tehdään ovi keittiöstä ja vaihdetaan keittiön tiensä päähän tullut ikkuna uuteen. Ja sitten koko keittiö uusiksi. Ihan kivannäköiset kalusteet odottavat autotallissa pääsyä paikoilleen. Siis ihan äitin ja isän näköiset ja talon henkeen sopivat.

Mutta arvatkaa, kuinka paljon tavaraa kertyy keittiön kaappeihin 22 vuoden aikana?

13.7.06

Ihmisen kuva

Ihmisillä on tapana koittaa aina uuden ihmisen kohdatessaan päätellä, millainen ihminen tämä on. Tähän mielikuvaan vaikuttaa ihmisen sanat, eleet, ilmeet, puheenaiheet ja yleinen ulkoasu.

Yleensä pääsen aika hyvin selville siitä, millainen ihminen on. Toki joudun paremmin tutustuessa siirtämään hiukan alkukäsityksiäni, mutta pohjaa pitää harvemmin muuttaa. Mutta joskus käy toisinkin ja se hämmentää.

On hämmentävää koittaa muodostaa ennalta "tutusta" ihmisestä uusi mielikuva. Repiä koko vanha alas ja koittaa muodostaa uusi ilman, että vanhat käsitykset olisivat vaikuttimina. Onneksi tällä kertaa vanhaan tuttavaan paremmin tutustuessani olen saanut muuttaa käsityksiäni positiiviseen suuntaan. Ja paljon. Sinänsä hassua, että en ihmistä ennaltakaan hirviönä pitänyt, mutta kohta alkavat vanhat käsitykseni naurattaa.

Eli jos tunnun hajamieliseltä, se johtuu siitä, että koitan samaan aikaan muodostaa uutta mielikuvaa toisesta ihmisestä. Yötä myöten istuen.

Kuva: http://www.cvdn.net/~ceres/pics/drawing/calvin_hobbes/kummastunut.GIF

11.7.06

Tyypertynyt

Tiedättehän, että on erihintaisia autoja, että Lada on halvempi kuin Mersu. Ja varmaan tiedätte, että myös polkupyöriä on erihintaisia. Sanooko pyörämerkki Cannondale jotain?

Minulle sanoo. Aivain hirmuisen kallis pyörä, joka aina kootaan käyttäjäänsä varten. Hyvä Cannondale maksaa enemmän kuin autoni. Siis polkupyörien Ferrari. Tänään näin pihani pyörätelineessä Cannondalen, joka muistutti paljon tuota kuvan pyörää. Siis kuka muu on joskus nähnyt Cannondalen pyörätelineessä vääntämässä vanteitaan pilalle? Kaiken huippu tässä oli, että pyörä oli lukitsematon. (Muoks: Kävin tutkimassa hintoja. Näkemäni pyörä oli vaatimattomasti uutena 3500 euron arvoinen)

Melkein jäin seisomaan pyörän viereen vahtimaan, ettei kukaan varasta sitä. Jonkin aikaa sitä siinä silmät ymmyrkäisinä katselinkin, enkä meinannut osata lähteä. Mieleni teki koskeakin, sillä tuskin koskaan enää pääsen näin lähelle Cannondalea. Mutta lopulta päädyin, että kaipa omistaja tietää, mitä tekee ja jatkoin matkaani.

Kun palasin reilun tunnin päästä kotiin, ei Cannondalea enää näkynyt.

Kuva: http://www.losbike.org/pictures/new/01202000/cannondale.JPG

10.7.06

Rajuilma

Ukkosti. Ukkosti toisenkin kerran. Jos tunnet minut, voit vain ihmetellä, mitä on tapahtunut.

Minä todella odotin ukkosta. Aamulla jo katsoin, että tänään se tulee, vihdoin. Ja kun se sitten tuli, minä menin parvekkeelle istumaan kaakaomukin kanssa ja katsoin rajuilmaa. Ensimmäisen jälkeen taivas pysyi pimeänä ja ilma raskaana ja tunnin päästä alkoi toinen ukonilma. Vettä tuli voimalla (varmasti meni viljaa lakoon). Katselin, miten autot "kahlasivat" vedessä akseliaan myöten vastapäisen kaupan takaparkkipaikalla.

Mutta nyt. Nyt paistaa aurinko ja ilma on raikas, pitkästä aikaa. On se vaan hienoa.

Kuva: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/0c
/Sturmfront_auf_Doppler-Radar-Schirm.jpg
/800px-Sturmfront_auf_Doppler-Radar-Schirm.jpg

9.7.06

Viikko kummitytön kanssa

Nyt se on takana. Nimittäin viikko kummitytön kanssa. Ainakin kummitädillä oli hirmuisen kivaa viettää kerrankin kunnolla aikaa vanhimman kummilapsensa kanssa. Mari oli ensimmäistä kertaa elämässään pidempään yksin poissa kotoa, mutta koti-ikäväisestä luonteesta huolimatta ei ikävä ehtinyt tulla. Kova oli vauhti koko ajan ja iltaisin tyttö sammui kuin saunalyhty mennessään nukkumaan.

Ai mitä teimme? Yksi päivä kului tytön kotoa Helsinkiin ajamiseen, 713 km. Ajoimme viitostietä Mikkeliin saakka, sieltä käänsimme nokan kohti Kouvolaa ja Helsinkiä. Mikkelissä kävimme kaverini suosituksesta tutustumaas paikkaan nimeltä Kenkävero. Minä liityn nyt myös suosittelijoiden joukkoon. Pitää josku mennä Mikkeliin ihan ajan kanssa tutustumaan tähän kohteeseen ja kaipa siitä kaupungista muutakin nähtävää löytyy.

Helsingissä tapasimme yhteiset serkkumme vanhempineen, joista Maria vain puoli vuotta vanhempi Salla kulkikin sitten mukanamme viikonlopun riennoissa. Lauantain olimme tyttöjen kanssa Sealifessä ja Lintsillä, sunnuntaina Korkeasaaressa ja Itäkeskuksessa. Sunnuntai-illalla ajelimme illan jo hieman viilettyä kotiini.

Maanantaina pörräilimme Raumalla ja kävimme Outin luona. Mari kovasti odotti Veetin näkemistä. Tiistai-aamulla leivoimme ja lähdimme Turkuun. Pyörimme kaupoissa ja menimme sitten Idan ja Jarmon luo, kun he suosiollisesti suostuivat ottamaan maailmanmatkaajan kummitäteineen luokseen yöpymään. Keskiviikkona kävimme Luostarimäen käsityöläismuseossa ja Turun linnassa ennen illan kesäteatteriesitystä, Lumikkia.

Torstaina tämä työtön ope kävi tekemässä töitä ja Mari vietti aikaa Eurajoella Outin ja Veetin kanssa. Illansuussa äiti ja isäkin tulivat paikalle ja Mari sai tavata lisää sukulaisiaan. Perjantain vietimme Kylmäpihlajassa hellettä paossa. Tehokasta oli. Parasta tässä reissussa taisi olla grillauksen jälkiruoka: paahdetut vaahtokarkit. Kylmäpihlaja on myös paikka jota suosittelen.

Lauantaina vein Marin Tampereelle serkkunsa häihin. Tampereelle oli saapunut myös Marin keskimmäinen isosisko Elina. Elinan matkassa Mari sitten jatkoikin kotiinsa häiden jälkeen ja pöllämystynyt kummitäti palasi kotiin ihmettelemään, mitä sitä nyt tekisi, kun ei enää ole juttuseuraakaan.

7.7.06

Pieni karhu

Pienen karhunkierroksenkin tein. Aikaa meni 3,5 tuntia, matka 12 km. Ilma jees, itikoita ei ollut mahdottomasti. Kohokohdat oli ennestään tuntemattomat kasvit ja melkein kesy poro. Poro tuli pitkoksia vastaan, poikkesi muutama metri ennen minua pitkoksilta ja alkoi syödä suosta kasveja. Vaadin tarkkaili minua koko ajan, mutta tuli lähemmäs ja lähemmäs. Viimeiseksi poro söi vajaan metrin päässä minusta mitä-lie-kasveja ja minä pällistelin, kun en ole koskaan ennen moista kokenut. Ja olen sentään jonkun poron ennenkin nähnyt, enkä porojen suhteen ihan heti hämmenny.

Jos sinulla on joskus aikaa muutama tunti Kuusamossa, kannattaa käydä tuota lenkkiä edes Kallioportille tai toiseen suuntaan Jyrävälle saakka. Harrisuvannon ja Jyrävän välissä on vain mäntymetsää, sitä löydät läheltä kotiasikin. Viitostieltä tienviitta Juumaan ja siitä matka alkaa.

Ensimmäinen kuva Juumasta, lähtöpisteeltä. Syyskuun lopulla paikalla ei ollut yhtään autoa.

Ps. Jos tunnistat noita kasveja, kerro niiden nimiä. Olivat ihan outoja minulle, enkä omista kasvikirjaa.

Kesälomareissulta

Kävin isän kotona Posiolla. Tein kurvin länsirannikon vanhojen kaupunkien kautta. Kivoja kaupunkeja, mutta jotenkin on tympeää tutustua uusiin paikkoihin ilman juttuseuraa. Posiolla kävin tervehtimässä isän tätiä ja sitten menin isän kotitilalle. Hiljaista oli, vain hyttyset vinkuivat korvissa. Aikani tapeltuani sain vesipumpun toimimaan.

Mutta keskiyöllä aloin ihmetellä, eikö tuo aurinko muuten laske. En ole ennen ollut juhannuksen pintaan mummin ja ukin luona, enkä ollut koskaan ajatellut, että sielläkin on yötön yö. Kaamoksen olen kyllä nähnyt, mutta jotenkin on ollut piuhat niin solmussa, etten ole hoksinut, että siitä seuraa myös yöttömät yöt. Seuraavana päivänä näin muikkulehdestä, että eihän se aurinko tosiaan nouse, ei laske.

Kuva on kamarin ikkunasta navettaa kohti 27.6. ja kello 00.01.