31.8.06

K-posti

Sakke nakitti minut kirjoittamaan kymmenen K-kirjaimella alkavaa sanaa, jotka kuuluvat elämääni.

Kaverit. Kaverit korvaavat minulle tavallaan perheen. Toisaalta en osaa nähdä, että haluaisin kadottaa kavereitani, vaikka vakiintuisin ja perheellistyisinkin. Minä nyt vaan rakastan ihmisiä ja erityisesti kavereitani.
Koti. Oma koti kullan kallis. Olen koti-ihminen. Tykkään olla kotona kavereiden kanssa tai kavereiden kotona tai sukulaisten kotona.
Kauneus. En tarkoita ihmisen kauneutta, vaan värejä, näkökulmia, harmoniaa, vastakohtia, tilanteita. Rakkautta, hymyä, naurua, silitystä, välittämistä, katsetta...
Kylmyys/Kovuus. Koitan vältellä itse olemasta kylmä/kova, enkä itsekään sitä halua osakseni. Joskus olen kylmä ja kova, mutta silloin usein suojaan itseäni ja usein myös sitä, jota kohtaan käyttäydyn kylmästi.
Koulu. Olen istunut itse koulussa ja opinnoissa tähän mennessä reilut 18 vuotta. Pääsin penkiltä pois siirtyäkseni sen kuuluisan pöydän toiselle puolelle ja edelleen olen koulussa. Elämänkoulussa aloittelen toista luokkaa.
Katse. Mikä minut saa kiinnostumaan ihmisestä, on katse. Jos minä ihastun, on myös toisen katseessa oltava jotain. Ystävän kanssa katseessa voi kertoa senkin, joka on niin vaikea sanoa. Mitä luontevammaksi oloni tunnen keskustelukumppanini kanssa, sitä tiiviimpi on katseeni silmiin. En osaa välttämättä sanoa, minkä väriset ovat jonkun ystäväni silmät, mutta tasan osaan kertoa, missä hänen naurunsa elää.
Kosketus. Minä pidän kosketuksesta. Minä mielelläni kosken, jos vaan olen varma, ettei toinen koe sitä tunkeiluksi. Lasten kanssa paljon käyttämäni kieli on kosketus. Aikuinenkin kiinnittää huomion parhaiten, jos häntä koskettaa, samoin lapsi.
Kummittelu. Minulla on kolme kummilasta, enkä tiedä, kuka heistä on minulle rakkain. Minä olen valmis antamaan kaikkeni heidän puolestaan.
Kati. Olen elämäni tärkein ihminen minulle. Kukaan muu ei joudu minua kestämään joka sekunti 24/7 viimeiseen henkäykseensä saakka. Jos itse kestän itseäni, voi olla, että joku muukin sietää.
Käsityöt. Henkireikäni. Käsitöillä puran ajatuksiani. Ne ovat minulle itseilmaisun keino siinä, missä jollekin toiselle kuvataiteet.

30.8.06

Eppu-repun aivotuksia

Asioita, jotka ovat itkettäneet ja naurattaneet opea ekaluokkalaisten kanssa:

1. Jouduin opettamaan, että vessan ovi on tapana sulkea perässä, kun mennään asioita toimittamaan. Pari kertaa lapsi tuli välitunnilta ja meni vessaan ovi sepposen selällään eteiseen, jossa muut riisuivat vaatteitaan, kirjaimellisesti vessan oviaukossakin.

2. Kaikki pitävät kynää kyllä oikein kädessä, mutta miten opetat, että käsivarsikin koskettaa pöytää, ei vain "käsiterä" ja kyynärpää?

3. Miten vaikeaa on voida muistaa, että käsi kertoo! On opittava viittaamaan ja odottamaan vuoroaan. Ei ole helponnäköistä se.

4. Tuntikeskustelu voi lähteä rönsyämään ihan minne tahansa, jos ope ei aseta rajoja.
- Millainen sää on tänään?
- Aurinko paistaa.
- Minä näin yhden pilvenkin.
- Eilen satoi vettä.
- Minä leikin keväällä vesisateessa purossa.
- Minä olin edellisviikolla uimassa.
- Meidän isä ei osaa uida.
jne. Vaikka ope-parka kysyi vaan vallitsevaa säätilaa!

5. Miten opetetaan lasta tekemään läksy, jos sanakin on uusi, eikä hän sitä opi ymmärtämään eikä kotona tueta koulutyössä?

6. Työrauha. Odotan sitä päivää, jona riittää sanoa kaksi kertaa tunnin aikana shh...

7. Ope voi joutua opettamaan lasta niistämään nenänsä.

8. Tiesitkö, että koulutuolin päällä voi tehdä kesken tunnin kuperkeikan?

Aina en ole tiennyt, itkeä vai nauraa. Olen siis sisälle nauranut, kun lapsi on ollut aivan tosissaan ja ihan hassu.

26.8.06

Ystäväni, tuttavani...

Onpas tälle viikonlopulle osunut monta mukavaa kohtaamista. Ensin torstai-illalla soitteli entinen työkaveri ja kertoi olevansa Raumalla. Tavata emme ehtineet, mutta oli kiva, että hän kertoi täällä olevansa. Ehkä seuraavalla kertaa.

Perjantaina tapasin toisen entisen työkaverin. Minun pääni ei riitä meinaan ymmärtämään, miksi yhteydenpito mukaviin ihmisiin pitäisi lopettaa siksi, että alkuperäinen yhteinen tekijä (eli tässä tapauksessa työt) siirtyy historiaan. Kävimme mm. paikallisessa lastentavaraliikkeessä, jossa oli myynnissä maailman hellyyttävin suuri Ihaa, joka sanoi apeana halattaessa "Hello, I'm Eeyore" ja sen lisäksi oli joku muukin puheenparsi. Pitää käydä jossain vaiheessa ottamassa kuva siitä herttaisuudesta ja laittaa tänne teidän ihailtavaksenne. Siis en minä sitä tahallani rutistanut. Ihaa vaan sattui olemaan kainalossani, kun kurkottelin jotain muuta ja sitten se herkesi puhumaan. Kaverini tästä kateellisena rutisti sylissään olevaa valtavaa Nasua kuin ensiapukoulutuksessa Heimlichin otetta opetellessa, mutta Nasu pysyi vaiti.

Ja tänään lauantaina Ellu, Jussi ja Sakke poikkesivat matkalla Meri-Porin fetissibileisiin. Kiva oli nähdä heitä näin lyhyestikin. Itse päätin bileet skipata, kun aihe ei nyt ollut ihan ominta alaani. Muilla on hauskempaa, kun joukossa ei ole ketään, jonka ajasta kolme neljäsosaa kuluu silmien pyörittämiseen. Voimme jatkaa harjoituksia joskus myöhemmin toisella teemalla, tällä hetkellä omassa mielessäni pörrää muunmuassa vuosi 1987.

Kuva: http://koti.mbnet.fi/miwwa/images/ihaajapuh3.gif

23.8.06

On arkea elomme tää...

Aika kuluu kuin siivillä, kun on päivät koulussa. Tai töissä, miten sen nyt ottaa. Juuri tuossa hoksin, että olen autuaasti unohtanut mm. Jennin synttärit. Anteeksi Jenni, näin julkisestikin! Tosin kukapa sitä kauheasti haluaisi vanhenemistaan muistella.

Tämä viikko ollaan jo menty normaalilla lukujärjestyksellä. Moinen nukuttaa täydelliseen päivärytmittömyyteen tottunutta. Vaikka näyttää se lapsiakin iltapäivissä puuduttavan.

Niin ne kynät... Ei meillä ole niitä vieläkään. Kirjat on, mutta vihkoja, kumeja, lyijäreitä, liimaa, värikyniä, vahavärejä tms ei koulustamme löydy. Onneksi eskarilta jäi viime keväänä puuvärikynien pätkiä ja jonkun verran lyijykyniäkin löytyi jostain mystisestä piilosta. Mutta pyyhekumeja koulussamme on tasan 14, matematiikan vihkoja on liian vähän ja käsialavihkoja ei ole. Myöskään yhtään reissuvihkoa ei koulustamme löydy.

Opea suututtaa.

Kuva: http://www.siuntio.fi/perusturva/kuvat/paivahoito4.jpg

17.8.06

Hymyä

Kutsuimme Elinan kanssa vuokraisäntäpariskunnan kahville. Jotta näkivät, ketä on tänne seurakseni muuttanut. Ja jotta näkivät, että kaikki on siistiä ja kunnossa. Ja tuliaisiksi he toivat noin ihania marjoja! Voi nami sentään...

Niin, kouluun saapuivat kirjat tänään, vihdoin. Mutta kyniä ei meillä vieläkään ole tai muutakaan koulutarvikkeita. Mutta saivatpahan ekaluokkalaiset aapisensa.

15.8.06

Itku ja hammasten kiristys

Se eka koulupäivä on nyt takana. Ei ollut aapisia, eikä mitään muitakaan koulukirjoja. Ei kyniä, ei kumeja, ei vihkoja, ei värikyniä, ei mitään. Tai ei nyt valehdella. Jälkitilauksena tilatut uskontokirjat kyllä on, mutta jotenkin tuntuu hassulta antaa ensimmäisiksi kirjoiksi uskontokirjoja.
Oppikirjat tullevat tällä viikolla, mutta muista oppimateriaaleista toimittaja vain toteaa, että: "Muutimme varastoamme ja nyt on kaikki tilaukset sekaisin. Ehkä tässä kuussa saamme toimitettua". No voi hyvät hyssykät! Tilauksen sentään teimme jo huhtikuussa ja muutto oli tilauksemme jälkeen (kuten myös monen muun tilauksen jälkeen). Pelkkää järjestelykyvyn puutetta, sanon minä.

Oli surku katsoa 17 venähtänyttä naamaa, kun uusille ekaluokkalaisille selvisi, että aapisia ei olekaan. Opea itketti.

13.8.06

Puhelu

Sain puhelun sunnuntai-iltana.

-Ope, miksei koulu voisi alkaa jo huomenna?

Hellyttävää. Pikku-kakkosetkin odottavat jo koulua. Ope oli otettu.

Kuva: http://www.rautjarvi.fi/SivistysRautjarvi/Puhelin.gif

Viimeinen viikonloppu

Viimeisenä lomaviikonloppunani piipahdin Tampereella tapaamassa entistä työkaveriani. Hassusti sattui, että hänen lapsuudenperhettään oli samaan aikaan käymässä paikkakunnalla ja sain tutustua kaverini yhteen siskoon, yhteen veljeen ja äitiin. Minusta on aina hauska tavata kavereiden lapsuudenperhettä, kun näkee ketä ovat ihmiset, joista toinen puhuu.

Hassua myös on, miten paljon juttua voikaan riittää, kun näkee harvoin. Voisi luulla, että harvoin tavatessa vieraantuu eikä enää keksi mistä puhua, mutta sitä ongelmaa minulla harvoin tulee kavereiden kanssa.

Viimeiseksi kävimme yhdessä hakemassa serkkulikan rautatieasemalta ja asemalla meitä odotti hämmentävä näky: ihka oikea höyryveturi! Höyryveturin savu muuten haisee pahalle...

11.8.06

Kämppis

Lähden nyt perjantaina Tampereelle tapaamaan entistä työkaveriani pitkästä aikaa. Koko kesän on ollut tarkoitus tavata ja näin viimeisenä viikonloppuna se vihdoin toteutuu.

Samalta reissua takaisin tullessani tuon serkkulikan tänne Tampereen rautatieasemalta. Koitan ekaa kertaa elämässäni elellä jonkun kanssa kämppiksenä. Jännittää ihan kamalasti. Melkein yhtä paljon kuin koulun alkukin. Vaikka eiköhän me tässä saada homma sutattua, kaksi aikuista ihmistä. Ja onneksi tiedän, että en mitään huit'hapelia joudu katsomaan.

Tervetuloa Elina tänne Raumalle!

Kuva: http://www.sosiaalisestirajoittuneet.biz/strips/web/20050517.jpg

10.8.06

Miehistä ja naisista

Olin poimimassa marjoja pakastimeen äitin ja isän luona. Koska äiti on poissa kotoa ja isä koittaa viimeisinä lomapäivinään saada remppaa niin pitkälle kuin mahdollista, yksin sain puskissa huhkia. Ja jokainen, joka on marjoja yksin poiminut, tietää, että se on mitä parhainta aikaa miettiä omia ajatuksiaan.

Ihanat naiset blogilla -blogissa on viime aikoina käyty keskustelua parisuhteesta ja - suhteettomuudesta, sitoutumiskammostakin. On ollut mielnkiintoista seurata erilaisten naisten näkemyksiä ja kokemuksia. Luonnollisesti sitä on tullut lukiessa pohdittua omaakin ajattelua.

Kuitenkin puskissa mieleeni pätkähti aihetta kevyesti sivuuttava kysymys mieleeni. Kun juttelen Hannelen kanssa, hän puhuu aina naispuolisista ystävistään ja korkeintaan näiden miehistä. Itselläni taas on niin naisia kuin miehiäkin kavereina. Aivan lähimmissä ihmisissä on niukka naisenemmistö, mutta niissä parhaissa kavereissa (melkein-ystävissä) suurin osa on miehiä. Kavereista suurin osa on miehiä, samoin tutuista. Jos saavun uuteen ryhmään, ensin muodostan välit naisiin, mutta ryhmäydyttyäni yleensä olen siellä miesten joukossa.

Koitanko kompensoida mieskavereilla sitä, että en seurustele? Tuskin. Vaikka kouluaikoina melkein pelkäsinkin poikia, pääsin siitä jossain vaiheessa yli ja sen jälkeen uudella ihmisellä ei ole ollut minulle sukupuolta. Olenko sitten "äijä"? Tuskin. Jotenkin minun on vaikea nähdä itseäni kovinkaan miesmäisenä. Itseasiassa en itsestäni kovin montaa miesmäistä piirrettä löydä. (Jos joku muu niitä löytää, kerro minulle, opin silloin lisää itsestäni.)

Minulla ei ole mitään kumpaakaan sukupuolta vastaan. Minä voin jutella ihan mistä vaan niin miesten kuin naistenkin kanssa. Ehkä yksi syy, miksi miesten seurassa viihdyn, on miesten erilainen ajatusmaailma. Opin aina lisää ihmisistä. En väitä, että suinkaan kaikki naiset tai miehet ajattelisivat jotenkin samalla tavalla, mutta kyllä sukupuolten välillä jotain eroa on. Sitä en osaa sanoa, miksi miehet huolivat minut seuraansa.

Ainut huono puoli mieskavereissa on niiden tyttöystävät. Seurustelu sinänsä ei ole yhtään huono asia, mutta se, kun osalle naisista tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että joku toinen nainen voi haluta olla hänen miehensä kaveri. Tai se, kun seurustelematon mieskaveri aloittaa seurustelun ja jättää vanhan kaverin pois. Tosin tähän syyllistyvät myös naiskaverit.

Ja on niissä mieskaverissa toinenkin huono puoli. Itse ei osaa katsella ympärilleen kaveriporukassa tai toisaalta koskaan ei muut osaa lukea, mikä on kaveriutta ja mikä ei.

Kuvassa kaksi mieskaveriani.

Open painajainen

Kävimme koululla. Pulpetit saapuivat, mutta aapisia ei näy, ei kuulu. Rehtori soitti kirjavälitykseen, lupasivat koittaa toimittaa kaikki koulukirjamme alkuviikkoon mennessä. Kyniä toisesta paikasta ei edes luvata alkuviikoksi, yrittävät parhaansa.

KÄÄÄK!

9.8.06

Ystäväni, tuttavani...

Turusta lähtiessä poikkesin TYYllä pitkästä aikaa. TYYllä poikkeaminen tarkoittaa, että on TYYn eli Turun yliopiston ylioppilaskunnan toimistolla Rehtoripellonkadulla Turussa. Piipahtaa piti, mutta kolme tuntia meni.

Oli hirmuisen mukava nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa. Kovasti on vaan ihmiset vuosien saatossa sihteeristyneet, mutta silläpä heitä näkee jo elokuussa TYYllä.

Nauratti. Jokainen kommentoi ihan ensimmäiseksi uutta hiustyyliäni ja kovasti tuntui olevan mieleinen. Se lämmitti mieltä, sillä itsekin pidän uudesta tyylistäni. Mutta erityisesti minua lämmitti Mikan, Mikkon ja Nikon sanomiset, kun olen tottunut, että ei ne miehet mitään huomaa. Ja kun hekin tuntuivat pitävän. Jos kerran nuorille miehillekin kelpaa, sitten on kaikki hyvin. Sedille nyt kelpaa mikä tahansa, kun vaan on nuori ja kaikille naisille, kunhan on siisti. Nuoret miehet taas ymmärtääkseni katsovat ikäistään ihmistä ikäisenään eikä samanikäiselle aina tule niin sanottua, jos joku uusi juttu näyttää hyvälle. Tai ainakin minä aina välillä jätän sanomatta, ettei minua vaan ymmärretä väärin.

Mutta erityisen kivaa on aina TYYlle mennessä kuulla se ihmisten äänensävy. Kun tervehdysten sävyn perusteella kokee, että muista on myös kiva nähdä minua eikä vain minun heitä. Nikon lämmin hymy ja halaus saisi harmaankin päivän muuttumaan aurinkoiseksi, saati jos on jo valmiiksi hyvällä mielellä.

Kyllä minä voisin vieläkin siellä sohvilla istua päivät pitkät, jos vaan aikaa olisi...

Loistava Loistokari!

Viime vuoden toimin TYYn taloustoimikunnan puheenjohtajana ja sitä edeltävät kolme vuotta saman elimen rivihkö-jäsenenä. Viimeisen kokouksen lopussa päättänyt taloustoimikunta, Eric, Kimmo, Husein, Hanna, Sampo ja Vesa, antoivat minulle sekä TYYn taloussihteerille kiitokseksi lahjakortit s/s Ukkopekalle.

Eilen kävin käyttämässä lahjakorttini ope-opiskelukaverini Hannelen kanssa. Emme oikein osanneet odottaa mitään ja lopputuloksena oli, että olimme mykistyneitä. Aivan mahtava kokemus! Hyvää musiikkia, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, hyväntuulisia ihmisiä, uusia, mukavia ihmisiä juttuseurana, hyvä palvelu... ja hyvä ilma vielä kruunasi koko illan!

Olimme aivan fiiliksissä koko lopun illan ja vielä aamullakin. Ja aivan taatusti laitamme puskaradion soimaan moisesta upeasta kokonaisuudesta. Minä olen jo muutamalle ehtinyt suositella ja lisää tulen suosittelemaan.

Kaikki TYYn virallisen pöytästandaaarin tai Akateeemisen kunniamerkin omistajat. Kiitos, olette ihania!

Kuva: http://www.ukkopekka.fi/text/img/cruises/cruises_tech_small.jpg

6.8.06

Ässä niinkuin Sampo

Kukapa ei olisi katsonut Ritari Ässää? Tai siis kukaan, jolla on ollut hiukankin järkeä päässään 1980-luvun puolivälissä. Käkkäräpää, joka joka jakson lopulla oli uuden kissan kanssa kuhertelemassa, tosin itse en sitä vielä silloin tajunnut, kun olin niin pieni.

Tänään näin ihan Kittin näköisen auton. Siis sen Ritari Ässän auton näköisen auton. Musta, kiiltävä ja aivan hirmuisen nopean näköinen. Vain ne punaiset ajatteluvalot nokalta puuttuivat eikä kuskina ollut Michael Knight alias David Hasselhoff.

Samalla reissua näin myös syksyn merkin. Ensimmäinen Sampo ajeli edelläni. Hiukan tuntui haikealta, että tämä kesä alkaa olla ohi. Ja kaupunki-ihmisille tiedoksi, että Sampo on leikkuupuimuri. Tai siis yksi leikkuupuimurimerkki ja Sampot ovat niitä keltaisia.

Vaan niin se kesä onkin jo lopuillaan. Opettajat alkavat viimeistään tällä viikolla virittäytyä koulutunnelmiin, sillä koulujen alkuun on enää viikko. Minä odotan ekaluokkalaisiani ja kakkosiani jo. Kiva nähdä, mitä kaikkea heille on tapahtunut kesän aikana. Toki jännittää, miten heidän koulutiensä lähtee käyntiin, mutta kyllä se siitä. Opetellaan yhdessä.

Mukavaa kesälomaviikkoa niille, joilla sellainen on ja työn iloa jo työhön palanneille. Ja opiskelijoille opiskeluintoa.

Kuvat: http://www.breakwell13.freeserve.co.uk/kitt_replica/about_kitt/kitt_front.jpg
http://www.putkilahti.net/kuva/0202/pic7-b.jpg

5.8.06

Tuskan hetkiä ja lepakko

Jos ihminen on koko kesän aikana tehnyt ehkä noin 15 kappaletta 10-20 kilometrin pyörälenkkejä, on yhtenä päivänä 60 kilometriä aika hitsin paljon. Uskon puute meinasi iskeä paluumatkalla Unajassa (5 km kotiin), että noinko mahdan joutua kotiin saakka taluttamaan tönkköjaloilla. Mutta selvisin, vain kolme pidempää tai jyrkempää nousua Unajan ja Kortelan välillä jouduin taluttamaan, kun kertakaikkiaan reidet vain parkuivat tuskissaan. Mutta jaksoin polkea kuitenkin vielä viimeiseksi koko pitkän nousun Kortelan risteyksestä Sampolaan. Ja olin ylpeä itsestäni.

Hassu juttu sattui Voiluodossa. Siinä oli joku oja/puro/joki ja yhtäkkiä jotain suurta ja pehmeää törmäsi ohimooni. Pelästyin tosissani ja paniikkijarrutin. Ja kas kummaa, pikkuinen lepakko keräili itseään maassa törmäyksen jäljiltä. Muistelin, että lepakon on vaikea päästä ilmaan maasta ja autoin tämän herttaisen siipiveikon puun oksalle. Varovasti koitin katsoa, että siivet ovat ehjät ja lepakko muutenkin kunnossa. Hetken lepakko vielä selvitteli päätään ja sitten se lähti lentoon kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Vekkuli pikkuotus oli se lepakko.

Kuva: http://www.espoo.fi/binary.asp?path=1;28;11866;7969;37683;8215;8216&field=Image

4.8.06

Kesän toista parasta aikaa

Äitin ja isän tykönä minua odotti ihana yllätys: karviaisista ensimmäiset ovat kypsiä! Karviaiset ovat parhaimmillaan puskasta syötyinä. Pakastimeen niitä ei kannata laittaa, ovat pahoja. Mutta hillona ne menevät talvellakin.

Raparperia äiti on siellä kastellut minulle toista satoa. Pitää käydä alkuviikosta poimimassa ja keittää niistä hilloa. Ja loppuviikosta alkaakin pakastusmarjojen poiminta, seuraavalla viikolla vuorossa on mehumarjat. Ja sitten tulee omput, joista voi leipoa vaikka mitä ihanaa ja tehdä omenahyvettä, nami-maiskis! Sitten onkin jo puolukka-aika ja sen jälkeen karpaloita. Ja sienet. Ihan nälkä tulee ajatellessa kaikkia herkkuviikkoja.

Ai mikä se on se ensimmäinen paras aika? No tietysti alkukesä, vihreä kesä. Aika jolloin kaikki vihreä on vielä uutta.

Ps. Minulla on uusi look. Isä sanoi, että vaikka pituudesta lähti puolet, on hiukset nyt tuplasti paksummat. Äiti sanoi, että näytän Outilta, minusta näytän äitiltä. Mutta vielä jotenkin itseni peilistä tunnen ;)

Kuva: http://pds.exblog.jp/pds/1/200508/16/04/c0028104_16301874.jpg

3.8.06

Kummittelua

Nuorempi kummipoikani Veeti kävi yökylässä. Kumpparia etukäteen hiukan jännitti, miten se pienen miehen kanssa pärjää, mutta hienosti se meni. Ruokahalua pojalla ei mitään liikaa ollut, oli joko ikävä tai sitten hammas kiusasi. Kuolaa ainakin riitti, siitä todisteena on lattiani.

Veeti on jo todella reipas poika. Kovasti poika punkeaa itseään pystyyn ja jaksaa seistäkin, tosin tasapaino on vain sana aikuisten sanavarastossa. Eteneminen tapahtuu ryömimällä, konttimiseen uupuu enää ripaus itseluottamusta. Ja viikon äänteet ovat k ja ä. Veeti muuten osaa jo matkia, kun sanon, että kissa sanoo miau, koira sanoo hau-hau ja Veeti sanoo kää-kää-kää. Ja poika päättää vuoropuhelun: kää-kää-kää, ja nauraa hersyvästi. Ja se paljon parjattu moro-refleksikin Veetiltä löytyy (tiedän, se on oikeasti Moron-refleksi): kun nostaa käden ylös ja tervehtii reippaasti sanomalla terve/moro/moi/hei, Veeti nostaa myös käden ylös ja moikkaa reippaasti.

Jännittävin kokemus pojalle oli rappukäytävä. Kun siellä sanoo "hää", kaiku muuttaa äänen vallan metkaksi. Sitä pitää hetki kuulostella ja sanoa uudestaan "hää". In-leikki kahdeksankuiselle nassikalle on kukkuu-leikki. Onnistuu niin kulman takaa kuin peiton altakin. Mielenkiintoisin maku oli naapurirapun sedän tuore hilla. Hyvää muuten oli ilmeestä päätellen.

Ja minua naurattaa. Kun minulla alkaa olla jo ihan hyvä arsenaali kaikkien alle 10-vuotiaiden pikkuvieraiden tulla. Pekan syntymän jälkeen ostin ensin tuttipullon, sitten pari muovilautasta ja vielä potan ja nokkamukin. Ja opin pitämään aina yhtä tuttelipurkkia kaapissa varoilta. Nykyään minulla on jo kaksi tuttipulloa, kolme nokkamukia, alkuhätiin leluja, kirjoja ja palapelejä, videoitakin. Ja nyt minulla on myös paketti hyvin yleispätevän kokoisia vaippoja: 8-17 kg. Että tervetuloa vaan kaikki serkut lapsineen, jokaiselle lyötyy nyt vaippa. Justukselle (4 kk) taitaa vielä tuokion olla hiukan iso, mutta tyhjää parempi.

Kaksi asiaa harmittaa. Ensinnäkin se, että Veeti jo lähti. Ja toisekseen se, että olen niin vähän ehtinyt olla Pekan ja Elinan kanssa. Siis isomman kummipoikani ja hänen pikkusiskonsa. Mutta onneksi lapsilla on syksyllä synttärit (4 ja 2 vuotta), niin tulee taatusti käytyä. Enemmänkin pitäisi...

Hali kaikille kolmelle kummilapselleni sekä pikku-Elinalle!

2.8.06

Nallen tunteet

Nalle, nallu, nallukka, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minä olen aina rakastanut nallukoita, enkä varmaan koskaan pysty niitä unohtamaan. Ja minusta nalleilla on tunteet, sen mukaisesti niitä kohdeltakoon.

Ensimmäinen nalleni on Eltton. Eltonin olen kuulemma saanut kummisedältäni ja nimen äiti ja isä arvelevat tulevan Elton Johnilta. Elttonilla on saman tyylinen hattu, mitä Elton Johnilla oli 1980-luvun alussa. Eltton on nuhruinen, hatun kukka on hukassa ja minulla on hämärä mielikuva, että Elttonilla olisi ollut joskus liivikin, mutta ehdottoman rakas se minulle on ja se on edelleen äitin ja isän luona hyllyssä. Eltton ei ole koskaan joutunut kylmään vinttiin.

Myöhemminkin olen saanut nalluja, mutta yksikään niistä ei mennyt Elttonin ohi. Metsäkoira-niminen koirapehmolelu tosin kilpaili rakastettavuudesta. Mutta Elttoniakin rakkaampi pehmolelu oli noin kolme senttiä paksu, froteinen koira, jonka kylkiin oli painettu koiran kuva. Tällä koiralla on joskus ollut korvatkin, mutta ne olen syönyt. Ilman tätä koiraa en pikkulikkana nukkunut. Tämäkin koira on edelleen tallessa, koska sillä on muistoarvoa, mutta minään erityisen rakkaana en sitä pidä.

Vielä "aikuisenakin" olen saanut muutaman nallen, mutta niistä on yksi ylitse muiden ja se ohittaa jopa Elttonin. Kuvan nalle on kuullut paljon asioitani. Se on ollut mukana, kun on halipula iskenyt, se on lohduttanut. Nyt vielä kuulin, että kaverillani on tämän nallen veli. Minä uskon, että tämä nalle on elämäni nalle. Jokainen nalle on olemassa jotain tiettyä ihmistä varten ja minä olen elämäni nallen löytänyt.

Kun näet minut nalle kainalossa, haen siitä turvaa. Nalleni suojaa minua ihmisiltä. Mutta toisaalta nalleni kanssa minua voi lähestyä. Mutta muista, että minun nalleani ei sitten kukaan saa retuuttaa rumasti, se on tehty pallutettavaksi.

1.8.06

Seppä syntyessään?

Tänään tutustuin kaverini kanssa Rauman museotarjontaan ja löysin tähän astisen lempparini. Siis uuden sellaisen. Tuossa melkein kotini kulmalla on Savenvalajan vertsas. Lempparini siitä tuli yhdellä yksinkertaisella konstilla: siellä sai muokata itsekin savea ja minä pääsin ekaa kertaa elämässäni dreijaamaan! Mahtava kokemus! Kippo jopa joltiseltaan on tasainen, vaikka ei se mikään muotovalio ole. Tuli kipinä ostaa itsellekin savea ja muovata sitä ihan vaan huvin vuoksi. Tai etsiytyä jonnekin savenvalantakurssille Rauman kansalaisopistolle, jos niillä sellaista on tarjota.

Tää on uneton yö...

Sur-rur-rur-rur, sanoi pääni eilen illalla nukkumaan käydessä. Surraus jatkui vuoteessakin eikä iso ratas meinannut millään pysähtyä. Muutaman kerran se hidasti vauhtia, mutta sitten taas sai pontta.

Onneksi unettomuus on aika harvinainen seuralainen minun sängyssäni. Yö-kaksi vuodessa vielä menee, mutta suuremman määrän kokisin jo ongelmaksi. Jo yksikin yö saa minut kiittämään unenlahjoistani ja jotenkin ymmärtämään kroonisesta unettomuudesta kärsiviä. Sillä minä olen vetämätön ja muissa maailmoissa jo yhden valvotun yön jälkeen.

Nukahtamiseksi minä koitin rentoutusharjoitusta toisensa perään. Kävin vessassa, join, pistin sukat jalkaan, vedin peiton päälleni vasta kun vilutti, luin, venyttelin... Siis ihan lyhyitä tuokioita kerrallaan kaikkea, pääasiassa koitin vain odotella nukkumatin saapumista. Mutta taisi unijukalla olla kiireitä viime yönä, kun se ehti minun luokseni niin myöhään ja saapuessaan sen oli jo unihiekat lopuillaan, sen verran heikkoa oli aamuyön unet.

Viimeisen kerran kävin juomassa kolmelta. Juomisen päälle kevyesti venyttelin ja jäähdytin ihon vilun liepeille ennenkuin vedin peiton päälle. Ja vihdoin nukahdin. Mutta Kuudelta heräsin ensimmäisen kerran ja sen jälkeen vilkaisin kelloa 15-20 minuutin välein, kun ajattelin, että mahtaa olla jo aika nousta. Kahdeksalta sitten nousin.

Ja päikkäreitä en ota tänään! Nukuttaapahan ensiyönä.

Kuva: http://www.uta.fi/campus/011/kuvat/uneton.gif

Muoks, tuntia myöhemmin. Yksi miettimisen aihe vähemmän. Yksin asumiseni päättynee toistaiseksi kahden viikon päästä, kun serkkulikka muuttaa tänne. Kuinkakohan sitä osaa ollakaan, kun on joku aina paikalla? Että tuliko sittenkin lisää mietittävää?