2.8.06

Nallen tunteet

Nalle, nallu, nallukka, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minä olen aina rakastanut nallukoita, enkä varmaan koskaan pysty niitä unohtamaan. Ja minusta nalleilla on tunteet, sen mukaisesti niitä kohdeltakoon.

Ensimmäinen nalleni on Eltton. Eltonin olen kuulemma saanut kummisedältäni ja nimen äiti ja isä arvelevat tulevan Elton Johnilta. Elttonilla on saman tyylinen hattu, mitä Elton Johnilla oli 1980-luvun alussa. Eltton on nuhruinen, hatun kukka on hukassa ja minulla on hämärä mielikuva, että Elttonilla olisi ollut joskus liivikin, mutta ehdottoman rakas se minulle on ja se on edelleen äitin ja isän luona hyllyssä. Eltton ei ole koskaan joutunut kylmään vinttiin.

Myöhemminkin olen saanut nalluja, mutta yksikään niistä ei mennyt Elttonin ohi. Metsäkoira-niminen koirapehmolelu tosin kilpaili rakastettavuudesta. Mutta Elttoniakin rakkaampi pehmolelu oli noin kolme senttiä paksu, froteinen koira, jonka kylkiin oli painettu koiran kuva. Tällä koiralla on joskus ollut korvatkin, mutta ne olen syönyt. Ilman tätä koiraa en pikkulikkana nukkunut. Tämäkin koira on edelleen tallessa, koska sillä on muistoarvoa, mutta minään erityisen rakkaana en sitä pidä.

Vielä "aikuisenakin" olen saanut muutaman nallen, mutta niistä on yksi ylitse muiden ja se ohittaa jopa Elttonin. Kuvan nalle on kuullut paljon asioitani. Se on ollut mukana, kun on halipula iskenyt, se on lohduttanut. Nyt vielä kuulin, että kaverillani on tämän nallen veli. Minä uskon, että tämä nalle on elämäni nalle. Jokainen nalle on olemassa jotain tiettyä ihmistä varten ja minä olen elämäni nallen löytänyt.

Kun näet minut nalle kainalossa, haen siitä turvaa. Nalleni suojaa minua ihmisiltä. Mutta toisaalta nalleni kanssa minua voi lähestyä. Mutta muista, että minun nalleani ei sitten kukaan saa retuuttaa rumasti, se on tehty pallutettavaksi.

3 kommenttia:

Ida kirjoitti...

Miulla oli pienenä tiikeri eli Tikru. Se oli rakkain (ja ainoa) ja kökötti ihmeen kauan sängyn päällä vielä Turussakin. Nyt se tosin on joutunut vinttiimme Jonnen nalleille kuria pitämään samaan pahvilaatikkoon.

Ehkä pitäis kaivaa se esiin, voi nimittäin olla että tarvitsen taas lohtua ja rohkaisua. Aloitin nimittäin autokoulun eilen. Pian miut voi sitten löytää keskustassa törttöilemässä Opelin ratissa. Ja parin kuukauden päästä toivottavasti voin jo vaihtaa Audiin...

Katri Söder kirjoitti...

Minun ensimmäinen nalleni on hylje, sen nimi on omaperäisesti Silja. Silja on nelivuotiaasta asti ollut aina mukana kaikkialla, matkalle lähtiessäkin matkalaukusta näkyi aina Siljan räpylä. Jos Silja unohtui, pääsi itku. Kerran Silja sitten joutui pesukoneeseen ja meni ihan littanaksi. Se pääsi työkyvyttömyyseläkkelle ja siirtyi aktiivileikeistä sänkyleluksi. Nyt kun seurustelen lääkärin kanssa, on Siljakin saanut hoitoa. Lauri avasi sen, laittoi sisään lisää täytettä ja ompeli takaisin kiinni. Silja on taas kunnossa, ja minä onnellinen. On se hyvä asia että on lääkäri talossa!

Anu kirjoitti...

Olen aikuisiällä ostanut itselleni monta nallea, mutta paras kaikista on isältä jouluna 1986 saatu perusnalle Minni.

Muiden on varmasti vaikea nähdä, mikä Minnistä tekee niin ihanan. 20 vuodessa Minnin raitapaita on hävinnyt jonnekin vintille eikä turkin alkuperäistä valkoista väriäkään näy enää kuin saumoista kaivamalla. Minniä ei ole ikinä pesty, mutta silti se on littaantunut. Ja entä se haju! Verta, hikeä, kyyneleitä. Minni tuntee aikuiseksi kasvamisen vaikeudet. Toivottavasti nykypäivän lapsillakin on vielä perinteisiä nalleja, jotka voi ensihätään puristaa kainaloon.