29.9.06

Tekstarit

Ja myös minä liityn Saken ja Jarmon ketjuun:

1. Keneltä on puhelimessasi oleva vanhin viesti? -Äitiltä
2. Millä sanalla olkaa puhelimesi toinen viesti? -Täällä
3. Rakastatko 7. viestin lähettäjää? -Rakastan kaikkia kavereitani, siis tätäkin
4. Mihin sanoihin päättyy 10.viesti? -... mutta se on ihan normaalia.
5. Montako saapunutta viestiä sinulla on? -42

Mene vastaamattomiin puheluihin.
1. Onko vastaamaton 1 sinun paras ystäväsi? -Ei, oppilaan äiti.
2. Onko vastaamaton 4 sinulle sukua? -Ei, kaveri.

Mene uudestaan saapuneisiin. Vastaa kysymyksiin kertoen viidennen viestin lähettäjästä. Älä kuitenkaan paljasta hänen nimeään!
1. Minä vuonna henkilö on syntynyt? -1980.
2. Onko hänellä ollut jo syntymäpäivä tänä vuonna? -On
3. Ovatko hänen vanhempansa eronneet? -Ei
4. Entä mitä he tekevät työkseen? -Isänsä on muistaakseni eläkkeellä, äitinsä ammattia en muista.
5. Voiko hän luottaa sinuun? -Aina
6. Luottaako hän? -Uskoisin
7. Oletko seurustellut kyseisen henkilön kanssa? -En
8. Onko hän sukua sinulle? -Ei
9. Oletteko ystäviä? -Sellaisena ainakin minä häntä pidän, mutta eipä ole tullut kysyttyä
10. Asuuko hän samalla paikkakunnalla kuin sinä? -Ei
11. Missä tapasitte? -Lampun valkeuden tuottamista seuraamassa
12. Onko sinulla yhtäkään hänelle omistettua kuvaa? -Omistettua? Taitaa joku kuva hänestä olla, mutta ei ole mikään "omistettu"
13. Onko hänellä sisaruksia? -Kaksi isosiskoa.

Pitäisiköhän siivota tuota kännykkää, on siellä sen verran hassuja viestejä...

21.9.06

Opiskelijat poliittisen kentän muuttajina

Aamulla kuulin YleX:ltä tutkimuksesta, jossa oli haastateltu helsinkiläisiä opiskelijoita. Tutkimuksessa todettiin, että nuoret aikuiset tutkailevat poliittista kentää vihreiden uusvasemistolaisten ja populististen porvariarvojen välillä. Aikuisväestön piirissä oleva vasemmisto-oikeisto -asettelu on tutkimuksen tulosten mukaan väistyvä. (En nyt löydä mitään viittausta uutiseen kuukkelista, pahoittelen, enkä muista tutkimuksen julkaisijaakaan.)

En hämmästynyt, en yhtään. Aivan samaa näin Turussakin ylioppilaskunnassa. Ihmiset olivat (rankasti kärjistäen) joko punavihreitä tai hyvin sinisiä. Oikesto ja vasemmisto eivät sinänsä aina olleet eri mieltä asioista, mutta keinot olivat hyvin erilaiset. Toisille ympäristön huomioiminen ja tasapuolisuus oli itseisarvo, toiselle taas tärkeämpää oli päästä nopeasti ja tehokkaasti päämäärään. Päämäärä saattoi olla sama, mutta keinot aivan erilaiset.

Kuva: http://kampusnet.joensuu.fi/portal/components/com_akogallery/
img_pictures/Opiskelija%20ryhmatyo.jpg

19.9.06

Rakkaus, osa 2

Kaveri palasi ison veden takaa Suomeen. Muutama sähköposti on nyt vaihdettu ja olen aivan hykerryksissäni. En ollut edes ymmärtänyt, miten iso ikävä oli.

Oikeastaan minulla on vain kaksi kaveria/ystävää, joita kohtaan tuntemani välittäminen on niin voimakasta, että meinaan poksahtaa onnesta heitä tavatessani. Tai kirjoitellessa spostia tai soitellessa. Toisen kanssa puhelin on käytetympi, toisen kanssa rasitetaan sähköpostipalvelimia. Säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä voi mennä pidempiäkin aikoja, että kaveri ei ole juuri mielessä, mutta sitten joku sopiva hassu juttu ja on pakko kertoa sille kaverille, joka on se ainoa, joka juuri tämän jutun tajuaa. Mutta toisaalta he ovat myös ne kaverit, joihin on helpoin tukeutua tiukan paikan tullen. Ne, joille voin kertoa kaiken, jos haluan. Yleensä en halua.

Hassuinta näissä kahdessa kaverissa on, että kumpikaan heistä ei kuulu siihen kaveriporukkaani, joka minulle on kokonaisuutena rakkain. Ja jonka jokainen osa on rakas. Itseasiassa kukaan heistä ei ole tavannut kumpaakaan näistä kavereistani, ainakaan tietääkseni. Ainakaan ei minun kauttani. Ja nämä kaksi kaveria tietävät toisistaan vain nimet ja sen, että se toinenkin on minulle todella tärkeä kaveri.

Hassuja ovat nämä kaverijutut ihmislapsella.

Väärä suunta

Kävelin Äijänsuon ohi. Tai Lännen puhelin areena taitaa paikan nimi nykyään olla. Oli peli alkamassa ja ihmisiä käveli vain minua vastaan. Nauratti ihmisten kovin talvinen pukeutuminen, sillä isosta rempasta huolimatta Äijänsuon jäähalli taitaa olla edelleen kylmä.

Mutta minua ei harmittanut, että en ollut halliin menossa. Nyt on hauska katsella ikkunasta autoja pullollaan olevia tienvarsia ja tehdä itse tasan mitä huvittaa. Härpiti!

Kuva: http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/urheilu/hockey_night/smliiga/2003/lukko/301698.jpg

17.9.06

Rakkaus

Maailman väärinymmärretyin sana tuo rakkaus. Tai ainakin välillä minusta siltä tuntuu. Lähinnä siis se ymmärretään aivan liian suppeasti.

Sanaa tuli viikonloppuna mietittyä monestakin syystä. Elinan siskoista kaksi vanhinta oli tällä reunalla Suomea viikonvaihteen ja oli ihana nähdä rakkaita sukulaisia lisää. Mekin Elinan kanssa yövyimme Luvialla siskoni luona, jotta saimme mahdollisimman paljon viettää aikaa yhdessä koko joukko. Mukana oli luonnollisesti isän puolen suvun nuorimmainen, Veeti. Rakas pikkumies. Viikonvaihde taas alkoi ikävästi uutisilla siitä, että pappa oli saanut yöllä sydänkohtauksen ja piipaa-autolla kiidätetty Poriin. Rakas, oma pappamme. Kaveri soitteli myös ja kyseli, sainko uuden tietokoneen. Samalla tuli puitua muitakin asioita, muunmuassa pappan sairaalaan joutuminen. Rakas luottokaveri.

Rakkaus ei minusta ole vain romanttista rakkautta. Minä rakastan monia ihmisiä maailmassa. Perheenjäsenet ovat minulle rakkaita, samoin sukulaiset. Ystävät ja kaverit ovat minulle myös rakkaita. Oppilaat, työkaverit vuosienkin takaa. Opiskelukaverit, koulukaverit, leirituttavuudet... Rakkaita lähes jokaikinen.

Mutta ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen miettinyt rakkauden "rajoja". Milloin rakkaus kaveriin muuttuukin ystävyyden rakkaudeksi? Miksi toista ihmistä on aina helppo rakastaa ja siihen on helppo luottaa, kun toiseen ei voi koskaan uskoa? Entä missä kohtaa ihastus tai kiinnostus muuttuu rakkaudeksi? Siis sen kyllä muistan, että sen kyllä tuntee, kun se tapahtuu, mutta mikä määrä rakkautta on rakastumispaljon? Entä kuinka huikea on rakkauden määrä omaan lapseen, kun jo kummilastaan voi rakastaa määrättömästi?

Kysymyksiä, joihin ei mahda olla vastauksia. Kysymyksiä, jotka varmaan jokaista joskus pohdituttaa. Näihin kysymyksiin vastausten löytämisen sijaan voimmekin keskittyä olennaiseen ja rakastaa kaikkia ihmisiä, jotka ovat elämässämme.

12.9.06

Uusia tuulia

Viime keskiviikon jälkeen en ole saanut pöytäkonetta auki. Järkyttävää oli todeta, että nyt loppui yhteistyö. Alustava arvaus on, että emolevy paukahti. En siis ole vain itse diagnosoinut, samaa epäili enemmän koneiden sielunelämään perehtynyt ystävänikin.

Samaisen herrasmiehen suosiollisella avustuksella (eli konsultaatiolla) näpyttelen nyt ekaa postaustani kannettavallani. Hän siis antoi hyviä vinkkejä siihen, mikä ennalta valikoimistani vaihtoehdoista tuntui parhaalta. Kunhan joku minua viisaampi saapuu tänne, otan käyttöön myös langattoman verkon. Itse tutustun jossain vaiheessa myös ulkoiseen kovalevyyni, kunhan se saapuu Raumalle.

Nyt on siis noin tuhat osoitetta hukassa. Siis netissä. Kaikki kun oli vanhan koneen selaimen muistissa. Josko paljastuisi, että edes kovalevy on ok, jolloin saisin kaikki valokuvani ja tiedostoni ulos vanhasta ystävästäni...

6.9.06

Lenkiltä tullut

Jos ihminen ei ole koskaan juossut pidempiä matkoja kuin sen, mikä on koulussa aivan pakko ollut, mistä se voi tietää juoksevansa oikein?

Tätä kysymystä olen joutunut nyt pohtimaan. Minä, epäliikunnallisuuden perikuva, olen haksahtanut ja koitan lenkkeillä. Ja jopa melkein pidän siitä. Loppuviikon-viikonvaihteen flunssa sekoitti kuvioita, mutta samalla koin jotain aivan uskomatonta. Kuudentena lenkittömänä päivänä olin aivan pistoksissani ja eilen kävin kevyellä kävelylenkillä irrottelemassa limaa keuhkoista. Kevyt liikunta teki tehtävänsä ja tänään pääsin oikealle lenkille. Juosten.

Enhän minä pitkään jaksa juosta, kun en ole koskaan juossut. Yhtäpainoa juoksen puolisen kilometriä ja sitten kävelen sata-kaksisataa metriä ja taas juoksen. Ja ylämäkiä en juokse vielä lainkaan, kun en kertakaikkiaan osaa. En vaan tiedä, mitä lihaksia tulisi käyttää ja miten liikuttaa jalkoja. Juoksen alamäet ja tasaiset maat, mutta...

Mistä tiedän, juoksenko oikein, liikutanko jalkoja oikein? Mistä tiedän, juoksenko liian lujaa vai onko kuntoni onneton? Mistä tiedän, sattuuko polvi vain kiukuttelujaan vai johtuuko se askelluksestani? Entä pottuvarpaan tyvi? Miten aikuinen voi oppia juoksemaan? Opinko juoksemaan ylämäkiä, kun tasaisenmaan juoksuni varmistuu, vai onko kohtaloni kävellä aina ylämäet?

Te ikänne juosseet, nyt olen teille kateellinen, sillä nyt minä haluaisin oikeasti juosta.

Kuva: http://www.biathlon-kontiolahti.fi/data/images/draft/juoksu.jpg

Puhh!!

Hirmuinen jännitys raastoi minua. Kansalaisopiston kursseille pääsi tänään ilmoittautumaan kello 17-reikä-leipä. Männävuosilta muistan, että ilmoittautuminen oli silkkaa tuskaa. Jos soitit vasta varttia ilmoittautumisen alkamisen jälkeen, niin kaikki oli jo täynnä. Nyt ilmnoittautuminen suositeltiin tapahtuvan netissä. Epäilimme Elinan kanssa, että johan kaikki järjestelmät nyt kaatuu. No, voi olla että kaatuivat, mutta ei ehtinyt siihen mennessä kun me olimme ilmoittautuneet. Omat ilmoittautumisaikani kun olivat 15, 17 ja 22 sekuntia yli kello viiden, Elinalla noin minuuttia myöhemmin. Sain omani vielä sumplittua niin, ettei kolmeen kurssiin kulu kuin kaksi iltaa, kun sain soittokurssit samalle iltaa. On siinä sitten sormet kipeinä, mutta hyvää se vaan tekee. Vahvistuvatpahan.

Kuva: http://www.avokanootti.info/assets/images/db_images/db_22_Ripa_seisoo_ja_tuulettaa.jpg

4.9.06

Ystäväisyys

Oli apea tuokio. Tulin juuri sairaalasta äitiä katsomasta. Kaikki on ihan hyvin, mutta yleensä aina siinä vaiheessa minuun iskee apeus, kuin helpotus siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin.

Menin merenrantaan, kuten usein, kun tulee miettimis-olo. Tuskin olin saanut jalkani hiekalle, kun ystävä soitti. Juuri hän, jolle olin sen ainoan tekstiviestin äitistä lauantaina lähettänyt. Juuri hän, jolle mietin soittaa, vaikka hän varmaan olisikin töissä. Ensimmäisenä hän kysyi, miten pärjäilen ja sen jälkeen, miten äiti jaksaa. Ruokatunnistaan ystäväni uhrasi vartin ja kuulosteli, että kaikki on ok ja jutusteli muutenkin mukavia.

Puhelun jälkeen istahdin vielä hetkeksi kalliolle. Mutta sen sijaan, että olisin murehtinut äitiä, ajattelinkin sitä, miten ihanaa on omistaa ystäviä. Olin onnellinen.