4.9.06

Ystäväisyys

Oli apea tuokio. Tulin juuri sairaalasta äitiä katsomasta. Kaikki on ihan hyvin, mutta yleensä aina siinä vaiheessa minuun iskee apeus, kuin helpotus siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin.

Menin merenrantaan, kuten usein, kun tulee miettimis-olo. Tuskin olin saanut jalkani hiekalle, kun ystävä soitti. Juuri hän, jolle olin sen ainoan tekstiviestin äitistä lauantaina lähettänyt. Juuri hän, jolle mietin soittaa, vaikka hän varmaan olisikin töissä. Ensimmäisenä hän kysyi, miten pärjäilen ja sen jälkeen, miten äiti jaksaa. Ruokatunnistaan ystäväni uhrasi vartin ja kuulosteli, että kaikki on ok ja jutusteli muutenkin mukavia.

Puhelun jälkeen istahdin vielä hetkeksi kalliolle. Mutta sen sijaan, että olisin murehtinut äitiä, ajattelinkin sitä, miten ihanaa on omistaa ystäviä. Olin onnellinen.

Ei kommentteja: