7.8.07

Aikuistuminen

Esa ja Anu pohtivat blogeillaan siirtymistä työelämään, siis aikuistumista. Voi, kun voisin heitä auttaa mietteissään, mutta itse heidän on ne läpi käytävä. Noiden samojen ajatusten keskellä itse olin puolitoista vuotta sitten.

Aikuisten maailmaan siirtyessä tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus, että ihmiset miettivät tekemiään valintoja ja pohtivat niiden mielekkyyttä. Poikkeuksena Anuun ja Esaan, minun tulevaisuudennäkymäni ns. sulkeutuivat valmistumisen myötä, minähän valmistuin selvään ammattiin. Anulla ja Esalla taas on maailma mahdollisuuksia täynnä, liiankin. Vaikka Saken elämä alkaa olla asetunutta työnteon näkökulmasta, on hän edelleen mullistuksen keskellä, ainakin ulkopuolisen silmin. Heistä jokainen pohtii, mitä minä haluan minun elämältäni. Haluanko todella sitä, mitä olen tähän saakka luullut haluavani? Hiukan pidempään asiaa tutkineena ja tähän astisen elämänsä raskaimman luokan elämänkoulussa käyneenä voisin ounastella, että todennäköisesti he päätyvät kuitenkin samaan kuin ennenkin, ehkä hieman jalostuneena.

Minä haaveilin teininä perheestä ja turvallisesta työpaikasta lasten parissa. Välillä olen miettinyt politiikkaa ja montaaa muutakin, mutta veri vaan vei lasten luo. Vastustin vielä opiskeluaikanakin paloani opettajaksi ja pidin rautoja tulessa liikaakin. Uuvuin. Viimeinen vuosi Turussa oli aikaa, jolloin minulla oli aina tavoitteena jaksaa johonkin välitavoitteeseen saakka kaatumatta. Selvisin vuodesta kuin ihmeen kaupalla, kiitos graduparini Anssin ja erityisesti ystäväni Kostin. Muutto Raumalle ja työelämään siirtyminen niillä voimavaroilla sai sitten homman kaatumaan niskaan ja myönsin vihdoin itselleni, että olen sairas. Terapiajaksoa odotellessa jouduin miettimään paljon asioita ja olin todella kipeä. Diagnoosilla keskivaikea-vaikea masennus olen nyt käynyt terapiassa vuoden ja hoito on kesken. Masennus on selätetty, mutta taustapöröt on vielä koskematta. Vuoden takaisen kevään pysyin hengissä (kirjaimellisesti) toisen ystäväni Jaakon tuella ja Juhan tuleminen elämääni on auttanut minua löytämään taas oman, iloisen itseni.

Mutta nyt minä tiedän, että minä haluan sen perheen ja turvallisen työpaikan lasten parissa. Minä olen löytänyt elämääni miehen, jota varten minä olen ja joka on minulle tehty. Vaikka yhteinen tie on vielä lyhyt, se on meidän haluamamme tie. Parasta päivässä on iltaisin höpöttelymme unen ja valveen rajamailla, aivan kainaloisin. Silittää toinen uneen ja nukahtaa itsekin silittämiseen. Puheet meidän omasta perheestämme ja meidän yhteisestä elämästämme kahden aikuisen luomana.

Olen löytänyt sen elämän, joka on minulle tehty. Tämä on minun tieni, kaikki kasvukipuiset löytävät omansa aikanaan. Ei ne kasvukivut päättyneetkään murrosikään. Minullakin on niitä varmasti edessä, kuten vanhemmillani ja ja äitini isälläkin. Ehkä jonain päivänä voin kuitenkin katsella elämääni taaksepäin tyynenä ja tyytyväisenä, kuten pappa.

Ei kommentteja: