25.2.08

Vauvauutisia

Maailman suloisin pieni tyttö saapui luoksemme 12.2.2008 klo 18.00 Satakunnan keskussairaalassa. Synnytys sujui hyvin ja voimme kaikki hienosti. Syntyessään tyttö oli 49,5 senttiä pitkä ja painoi 3520 grammaa.

Kotiin pääsimme neljäntenä päivänä ja pari päivää myöhemmin tyttö vietiin keltaisuuden vuoksi puoleksitoista vuorokaudeksi Poriin kellimään valoihin. Tältä reissulta saimme kotiin virkeän ja nälkäisen tytön, siis jotain ihan muuta, mitä sinne veimme. Ennen hoitoa tyttö nukkui aina ja koko ajan, tissilläkin.

Juha oli viime viikon kotona ja tämän viikon olemme tytön kanssa kaksin. Ensi viikolla olemme taas kolmestaan. Pehmeää laskua minullekin.

4.2.08

Häirintää

Viime viikolla otsikoihin nousi, että ihmeellisessä ja ah, niin täydellisessä eduskunnassamme on sukupuolista häirintää. Tätä sitten on päivitelty eri medioissa ja muutama nainen on rohjennut nimetä jopa häiritsijöitä. Ja häiritsijät ovat jaksaneet ihmetellä, että mitä ihmettä minä muka olen tehnyt. Ottamatta kantaa kyseisten henkilöiden syyllisyyteen tai syyttömyyteen, voin kuitenkin todeta, että enpä muuten tuloksia hämmästynyt.

Nyt tassu ojoon jokainen nainen, joka ei ole koskaan elämässään kokenut häirintää! Eipä mahda montaa kättä nousta. Uskallan jopa väittää, että häirittyjä miehiäkin on tässä maassa aika monta, miehet vaan uskaltavat puhua asiasta naisiakin huonommin.

Ensimmäiset häirintätapaukset naisten kohdalla lienevät keskimäärin murrosiästä. Testosteronihuuruiset pojat ovat kovin herkkiä arvioimaan luokan tyttöjen tissejä tai kenellä on jo rintsikat. Ja tämähän kuuluu tehdä iiisooon ääneen kesken tunnin tai muuten niin, että tytöt varmasti kuulevat. Ja tytöt kihertävät. Tuntuu niin nololta, kun pojat puhuvat moisesta. Ja on kamalaa kuulla olevansa luokan lauta, mutta vastaavasti ahdistuneeksi olonsa kokee se tyttö, joka kuulee olevansa koko luokan poikien märkien päiväunien kohde. Saati tyttö, joka luokitellaan pistorasiaksi koko luokan kuullen (meilläpäin kutsuttiin aikanaan pistorasiaksi ns. helppoja tyttöjä). Pojat voivat räpsäyttää rintsikoiden olkaimia kesken tunnin tai koittaa päästä hipaisemaan tyttöjen rintoja. Mutta niin tytötkin voivat arvioida poikien kehitysastetta ääneen: kenellä on jo partaa, kenellä mahtaisi olla jo alakarvoitusta, kuka on parhaan näköinen... Ja kokeilla poikien peppua tai etumusta aivan julkisellakin paikalla ilman lupaa.

Onko sinua tytötelty? Onko sinulle heitetty kaksimielisiä vitsejä koemielessä? Onko ulkonäköösi puututtu? Suurin osa naisista vastasi varmaan jokaiseen näistä myöntävästi. Nämä ovat juuri sitä aluetta, jota kaikki miehistä ei voi ymmärtää häirinnäksi. Eikä kaikki naisetkaan. Tutustuessani paikallisen puolueosaston toimintaan minut opastettiin samalla hissillä paikallisen nuoren naisaktiivin kanssa kokoustilaan. Saattajana meillä oli itse kaupunginhallituksen puheenjohtaja. Eläkeläismies siinä hissimatkalla sitten vaan totesi, että harvoinpa hän näin nättien ja nuorten tyttöjen kanssa samaan hissiin pääseekään. Toinen nuori nainen naurahti ja vastasikin heittoon hieman kujeillen, itse olin niin pöyristynyt saamastamme kohtelusta, että jäin monttu auki katsomaan miestä. Myöhemmin kokouksessa joku vielä tytötteli minua, jolloin olin jo varautunut moiseen käytökseen ja annoin sedälle täyslaidallisen siitä, mitä mieltä olen ihmisten luokittelusta iän tai sukupuolen perusteella johonkin kategoriaan. Totesin lopuksi, että tuskinpa hänkään haluaa minun sedittelevän häntä, joten hänkin jättäköön tytöttelyn pois. Sanoin suoraan, että se on loukkaavaa ja vähättelevää.

Rauman kaupunki ehti paikallislehdessä jo kertomaan, että heillä ei ole kahteen vuoteen ollut yhtään sukupuolihäirintätapausta kaupungin työntekijöiden keskuudessa. Ja hah, sanon minä! Aivan varmasti on ollut, mutta häirityt ovat vain pitäneet suunsa supussa. Häpeäntunne on niin voimakas. Toisaalta häiritty usein kokee itse aiheuttaneensa sen, että häneen on puututtu. Jos häirittyyn on käyty fyysisesti käsiksi, hän pystyy ymmärtämään, miksi niin moni raiskattu vaikenee.

Kyllä. Minun fyysistä koskemattomuuttani on loukattu. Ensimmäisellä kerralla olin lukion ekalla, kun kastajaisbileissä eräs vuotta nuorempi kuokkavieras yhtäkkiä kouraisi takaapäin haaroväliäni. Käännyin jo käsi valmiina sivaltamaan, mutta tekijän nähdessäni onnistuin onnekseni keskeyttämään lyönnin. Tyyppi oli jo tuolloin pahoinpidellyt naapurissaan asuvan tätinsä roskalaatikolla eikä nytkään näyttänyt päässä olevan kahden aivosolun lisänä pelkkää alkoholia. Viimeisin taas ajoittuu opiskelujen loppuaikoihin, jolloin yo-kuntatoiminnassa jouduin yhteistyötahon kourimaksi. Erittäin päihtynyt mies alkoi viimeiseksi tunkea kättään hameeni alle, vaikka siihen saakkakin olin jo torjunut hänet monta kertaa viimeisen vartin aikana. Onnekseni en ollut yksin ja kaksi ystävää seurasi tilannetta hyvin tarkalla silmällä. Välittömästi, kun mies ylitti rajan aivan liian törkeästi, toinen ystäväni hyvin määrätietoisesti saattoi häiritsijän pois ja toinen ystävä jäi viereeni katsomaan, että minä olen kunnossa. Näille herroille edelleen kiitos. Tilanteen näki muutama muukin ja heidän kaikkien tuella rohkenin sitten tavata myöhemmin häiritsijän ja hänelle kerrottiin hänen loukanneen minua ja tilanne selvitettiin. Yksin en olisi siihen kyennyt, vaan olisin vaiennut, koska asia oli aivan liian kipeä. Siksi raiskattukin vaikenee.

Näiden kahden väliin ja ympärille mahtuu häirintää jos jonkinlaista. Fyysistä ja henkistä. Räikeää ja hyvän maun rajoilla olevaa. Opetushenkilökunnan taholta yliopistolla, opiskelutovereilta, ventovierailta, saman työpaikan ihmisiltä, kaupassa asiakkailta... Viimeisin fyysinen oli traumaattisin, mutta toisaalta, ystävien toimien ansiosta, se on ainoa kunnolla loppuun käsitelty. Olen antanut tälle miehelle anteeksi, mutta koskaan en unohda. Muutaman kerran jälkeen olen miehen nähnyt ja asia on näyttänyt palaavan mieleen aina, jos hän on nähnyt minut.

Oman ikäluokkani ja vanhempieni ikäluokan suhtautuminen häirintään on hyvin erilaista. Omalle ikäluokalleni alkaa suurimmalle osalle (koulutustasosta riippumatta) olla selvää, mitä voi tehdä tai sanoa ja mitä ei. Vanhemmillamme taas on sama asia sisällöltään kyllä selvä, mutta he ovat sitä mieltä, että naisen nyt vaan on siedettävä sellaista. Jopa jossain määrin fyysisen koskemattomuuden rikkomistakin. Nuorempi polvi taas on sitä mieltä, että ei saa ja piste. Joku voi sanoa nuoruuden ehdottomuudeksi, mutta minä sanoisin, että kehitystä kohti sukupuolirauhaa.

Vaikka olen naimisissa ja vaikka olen vakinaisessa virassa ja vaikka työyhteisöni on pieni ja vaikka olen aivan kohta äiti, en kuvittele, että olisin vieläkään turvassa häirinnältä. Elän vaan sellaisessa vaiheessa elämää, että häirityksitulemisen mahdollisuus on hyvin pieni. Ikävä kyllä olen aivan varma, että minua häiritään sukupuolisesti vielä monta monituista kertaa.